En tunne ketaan, joka ois meinannu kuolla sektioon, mutta sen sijaan tunnen kaksikin miesta, jotka molemmat olivat kuolla Jorvissa tehtyihin tyra-leikkauksiin.

sen sijaan tunsin erään, joka kuoli sektioon. :(

Alatiesynnytys pitkittyi, ja se johti sectioon. Ja henki meinas lähtee siinäkin :((

Antibioottia, kahta erilaista, suoraan suoneen koko sen kuukauden ajan. Ja sattu ihan vietävästi haavaan, sitä pidettiin auki ja joka päivä leikkaussalissa imettiin mätää sieltä pois. Kuukauden jälkeen ommeltiin sit kiinni, kun tulehdus saatiin vihdoin kuriin. Varmaan kuukauden sen jälkeen vielä söin suun kautta antibioottia, ja monta kuukautta vielä ultralla seurattiin, että palaako infektio. Että näinkin voi käydä, tosin näin paha tulehdus on ERITTÄIN harvinaista, oli koko sairaalan historian pahin. Ja kyseessä oli stadin toinen sairaala, että paljon oli sielläkin siihen asti varmaan nähty, mutta tämä oli pahin...

meinanneensa kuolla section jälkeiseen komplikaatioon

Tuliko ravintoa letkulla? Katetri tietty koko ajan? Ulostitko jotenkin?



Minä vuonna tapahtui? Oliko NKL?



Miksi meinasit kuolla alatiehen?



Oliko haava sivu- vai pystysuunnassa?

Söin ihan itse, ei tullut ravinto letkulla. Kävin myös vessassa normaalisti, tippaletkuissa kiinni ja hyvin huonosti liikkuen, haava siis vain " teipattuna" kiinni. Ei ollut NKL ja parisen vuotta aikaa... En mä siihen alatiehen siis meinannut kuolla, tai olisin kuollut jos ei sectioon olisi menty, lapsi ei olisi koskaan tullut ulos, sen totesi lääkäri. Bikiniviilto on. Nyt enää himmeä arpi, onneksi ei jäänyt mitään pahempaa arpea, plastiikkakirurgi mut kasaan kursikin sitten viimein, onneksi, niin on tosi siisti jälki.

veri oikein suihkusi alapäästä, sai soitettua kelloa ja pyörtyi siihen

olen sen varmaan joskus kuullut mutta en muista. Sattuneista syistä en halua kyseistä tapahtumaa kauheasti muistella ;) Sairaalabakteerista ei ollut kyse kuitenkaan. Talvi oli.

Oliko kyseessä Kättäri? Ei kai siitä haittaa ole jos kertoo mikä sairaala?



Imetitkö muuten tuon ajan, vai oliko vauva kotosalla pullo-ruokinnassa?

peikko mun mielessä koko asia, mutta nyt parin vuoden jälkeen pystyn jo ihan juttelemaan asiasta. Oli Kättäri joo. En pystynyt imettämään, koska yksi saamistani lääkkeistä oli sellainen, että en saanut imettää. Vauva oli muuten koko ajan mun kanssa sairaalassa, vierihoidossa. Sairaalan politiikan mukaan... Mikä mun mielestä oli väärin, koska en tolpillani pysynyt. En siis imettänyt koko lasta, koska lääkekuurit kesti niin kauan, että maitoa ei enää tullut, se oli tyrehtynyt, kai se olisi ehkä voinut saada " elvytettyä" mutta ei mulla siinä just hengissä selvinneenä ollut voimia alkaa ponnisteleen ja taisteleen sen asian kanssa, joten lapsi on ollut pulloruokittu. Ihana ja terve ja mun mielestä tietysti maailman ihanin ja rakkain lapsi on, vaikka alkutaival olikin kovaa! Että siitäkin sitten selvittiin, vaikka mulla loppui silloin sairaalassaolo aikana usko jo monta kertaa elämän voittamiseen. Mutta tässä ollaan ja voidaan hyvin, molemmat. Toivottavasti ei kenellekään muulle käy niin, sitä toivon sydämeni pohjasta!!! Sen verran kamalaa se oli, ja todellakin sectio on aina riski, sen sain todeta. Vaikka mun kohdalla ei muita vaihtoehtoja jäänytkään.

Kumma ettei sinua lähetetty NKL:lle? Osasivatko sanoa mistä tulehdus johtui?



Hyvä, että pystyt puhumaan asiasta. Tällaisia kun kuulee sellaisilta ihmisiltä, jotka itse ovat meinanneet kuolla sektioon, niin lievittää vähän alatiesynnytyspelkoa.

Se onkin mulla ainut " katkeruuden" aihe enää koko tapahtumasta, kaiken muun olen jo hyväksynyt ja käsitellyt mielessäni, mutta siitä olen edelleen katkera että ei lähetetty NKL:lle. Isä ei pystynyt ottamaan kokonaista kuukautta vapaata töistä että olisi kotona vaan hoitanut vauvaa. Oli todella kauheaa että piti itse vielä olla koko ajan vastuussa vauvan hoidosta, en ollut kunnossa siihen. Pakko vaan oli. Mutta toisaalta se oman pienen vauvan katselu siinä vieressä valoi muhun uskoa ja taistelutahtoa kuolemaa vastaan pahimpina hetkinä. Mutta päähoitovastuu olisi vauvasta pitänyt olla jollakulla muulla kuin mulla.

Musta tuntuu, ettei pahinkaan alatiesynnytys kokemus vedä vertoja kauheudessaan mun tarinalle, joten itse (jos pystyisin vielä lapsia hankkimaan, henkiset traumat on kuitenkin aika kovat) yrittäisin keinolla millä hyvänsä saada lapsen maailmaan alateitse...

muiltakin kuullut. Vaikka en yhtä kauheita kuin omani. Mä en siinä kuoleman kielissä osannut ruveta kuule vaatimaan mitään siirtoja tai muuta, oma ajatuksenjuoksuni kun ei ollut ihan kirkkaimmillaan siinä kuumeessa, niillä tulehdusarvoilla ja sillä lääkityksellä. Pitäisi hoitohenkilökunnan tajuta myös jotain ihmisen tilasta. Ei sitä potilas siinä kunnossa pysty omaa etuaan niin paljoa ajatella, että osaa ruveta siirtoja anelemaan. Toivottavasti oppivat Kättärilläkin tästä jotain.

Olen kyllä tosi, tosi pahoillani kokemastasi, mutta iloinen, että pystyt jo puhumaan siitä. Se varmasti helpottaa.



Kättärillä ollaan tunnetusti hyvin epä-empaattisia, kuten synnytyssairaaloissa yleensäkin. En ole ikinä käsittänyt sitä.

joten saatan tulevaisuudessa, ehkä parin, kolmen vuoden päästä pystyä harkitsemaan asiaa. Siis toisen lapsen hankkimista. Ja olen myös sitä mieltä, että nkl hoitaa vakavat tapaukset paremmin, ja ymmärtävät, että on edesvastuutonta jättää vastasyntynyt vauva (joka on äidin ensimmäinen, eikä äidillä ole hajuakaan vastasyntyneen vauvan hoidosta...) kuoleman kielissä olevan äidin vastuulle. Kättärille en menis toista kertaa, mielummin synnyttäisin vaikka tien poskeen, nkl olis mun valinta. kättäri on ehkä ok paikka silloin, jos kaikki menee vähän niinkuin omalla painollaan oppikirjojen mukaan, mutta heti kun tapahtuu jotain vähän ideaalitilanteesta poikkeavaa, loppuu siellä tieto-taito kesken. Tämä on mun mielikuva ko paikasta. Ne ei oikeen varmaan itsekään tienneet, mitä tehdä kuoleman kielissä kituvalle potilaalle, kyseessä kun on synnytyssairaala, jossa on totuttu hoitamaan sitä elämän alkupäätä, ei sitä loppupäätä...

Nyt pystyn jo puhumaan joo asiasta, ilman sen kummempia tunnekuohuja ja kyynelten virtaa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu josta ei loppua tule... Niin paljon olen tätä kokemustani itkenyt, ettei mitään rajaa... Mutta onneksi kaikki on nyt hyvin, ja lapsi voi hyvin!