Mitä kaikkea äidin pitää kestää??

Perheessämme oli aina jotakin pielessä. Olin keskimmäinen lapsi ja ensimmäinen tyttö. Isä käytti lääkkeitä ja myöhemmin myös alkoholia sekaisin eikä ollut koskaan läsnä. Asia vaiettiin 20v, minä olin ainoa, joka oli äitini tuki ja turva. Koulussa olin erittäin hyvä, vaikka tunsinkin itseni ihan nollaksi. Itsetuntoa ei ollut. Kotona oli ahdistavaa, koulussa kiusattiin. Jo ala-asteikäisenä halusin tästä maailmasta pois...



Isoveljellä ja pikkusiskolla oli omat elämänsä, kaverinsa yms. eivätkä he kokeneet perhettä niin ahdistavana. Vasta, kun tilanne alkoi räjähtää käsiin ja vaietusta ongelmasta tuli todellinen, hekin alkoivat vähitellen tajuta.



Minä olen ollut aina synkeä ja surullinen. Ensimmäiseen 20 vuoteen minuun ei saanut koskea, ei halata. Vihasin itseäni, inhosin. Uskoin, ettei minusta koskaan ole mihinkään eikä kukaan voi koskaan rakastaa minua.



Panostin opiskeluun, opiskelin itselleni hyvän ja arvostetun ammatin, mutta siinäkään en kokenut olevani hyvä tai edes saavuttaneeni jotakin.



Myöhemmin ajauduin ihmissuhteeseen, jossa mies oli julma ja alistava, käytti alkoholia ja petti mennen tullen. Meille syntyi kaksi lasta ja keskenmenoja oli useampi. Olin ihmissuhteessa yksin, mutta lapset olivat/ovat kaikki kaikessa. Keskenmenot olivat erittäin rankkoja, mutta kärsin ne ihan yksin. Lähipiiri sanoi, etteivät ne ole mitään.



Oma äitini alkoi myös lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjäksi reilu 50-vuotiaana. Hänellä oli hyvä elämä, miesystävä, paljon oikeita ystäviä, lapsenlapsia, joita hän sai hoitaa ja tavata silloin, kun hänelle sopi, hän nautti omaa maksamaansa eläkettä eli ei käynyt töissä, matkusteli paljon. Minun elämäni kurjuudet ja se, että olin aina ollut synkeä ja surullinen olivat kuitenkin hänelle hirveä taakka. Sairaalassa lähes keskenmenon kärsineenä ja monta pussia verta saaneena pötköttäessäni äiti tuli sinne krapulassa marisemaan, että ei nämä mun jutut mitään, mutta hänelle äitini on mahdotonta katsella mun surkeaa elämää, pakko sekoittaa päänsä.



Äiti kuoli mahdollisesti unilääkkeiden tahattomaan yliannokseen vähän aikaa sitten. Siskoni syyttää minua. Olin äidille liian kova taakka. Miten minä olisin tajunnut jo pienenä hakea apua??En minä sille mitään voinut, että äiti oli aina masentunut, kun hänet olen tuntenut. Aina koin hänestä suurta vastuuta. Lapseni ollessa ihan pieniäkin hän soitteli ja valitteli, kuinka ahdistavaa elämä on ja vaikka yritin saada hänet näkemään kaikki hyvät faktat, ei hän niitä halunnut nähdä.



En jaksa siskoani ja hänen syyllistämistään enää. Olen yksin lasten kanssa ja isoäitikin on yhtäkkiä poissa. Olen onnellinen lasteni kanssa, mutta romahdan syytöksistä. Kukaan ei lohduta minua.



Olin kai huono tytär. Jo 4-vuotiaana tajusin, etten olisi halunnut syntyäkään. Tämäkin on nyt konkreettinen merkki siitä, että minun ei koskaan olisi pitänyt syntyä, aina olen ollut pelkkä taakka, kaikille...



Jos joku jaksoi lukea loppuun, kiitos siitä!