meillä 3 lasta,olemme ajatelleet adoptoida yhden lapsen ulkomailta,kokemuksia

Tukea lasta muodostamaan identiteettinsä ja kannustaa myös tutustumaan omaan alkuperäiskulttuuriinsa. Siksi itse näen tärkeänä, että olen kiinnostunut alkuperämaasta ja että voimme käydä siellä useita kertoja lapsen kanssa yhdessä. Nähdä ja kokea sitä tilannetta yhdessä.



On selvää, että hylkäämiskokemus on kipeä ja se tulee olemaan sitä aina tavalla tai toisella. Mutta adoptiovanhemmat voivat silti suotuisasti vaikuttaa tilanteeseen olemalla itse avoimia asioiden suhteen.

Ensisijaisesti ei-toivotut raskaudet ehkäistään, mutta sitten kun se valinnan hetki tulee, niin jälleen kerran kääntyisin aborttivaihtoehtoon.



-kolmen toivotun äiti, ei koskaan aborttia tehnyt

Ettekö usko, että adoptoidutkin voivat olla onnellisia elämässään?

Kyllä tavallisilla ihmisillä on valmiudet selvitä rakkaan lapsensa murrosiästä. Luuletko että adoptiolapsen murrosikä on niin vaikea, että vanhemmat katuvat lastaan koska " kellään ei ole kivaa" ? Se onkin usein raskaampi aika adoptiolapselle kuin biologiselle lapselle, mutta ei missään nimessä sellainen asia josta ei selviä.



Idiootti.



t. tuleva adoptioäiti joka tuntee adoptoineita perheitä..

Kun itse olin murrosikäinen, koin erilaisuutta. Se on yhteinen ilmiö murrosikäisille. Tietysti adoptiolapsella on hylkäämiskokemus taustalla ja sen työstämiseen menee aikaa. Mutta voihan olla, että adoptoitu lapsi kokee taustansa myös rikkautena. Osaa kääntää asiat itselleen suotuisiksi aikuisena. Ehkä hänen on helpompi kuulua moneen ns. kansainväliseen yhteisöön. Voihan hän myös hyödyntää erilaisuutensa.



Varmasti on ongelmiakin ja niiltä katseen pois kääntäminen ei auta ketään, mutta aina ei tarvitse silti olla yltiönegatiivinenkaan.

Vierailija:

Ettekö usko, että adoptoidutkin voivat olla onnellisia elämässään?

Ja takulla onnellisia. Usein vain nämä adoptio/abortti-keskustelut käyvät niin kuumina ja kummallisilla tasoilla. Voisin vaikka vannoa, että samat abortin vastustajat vohkaavat täällä toisessa keskustelussa, kuinka onnettomia adoptiolapset ovat biolapsiin verrattuina.

Henk.koht. pysyisin tuossa kannassani, jos jostain syystä ehkäisy pettäisi, että tekisin abortin. Adoptioon antaminen ei tulisi onnistumaan, vaikea tuota olisi lapsille selittää, miksi äiti antaa vauvan pois. Missään tapauksessa lapsia ei meidän perheeseen lisää tule, ei riitä aika eikä rahkeet useammalle.

vanhempia.Hän ei ole mikään koriste-esine.Yleensä adoptiolapsella on takana traumaattinen erokokemus ja se asettaa haasteita...ainakaan millään maailmanparannus mentaliteetilla kannata lähteä liikenteeseen.." minä hyvä,valkoinen..." vaan halusta saada lapsi.

Nyt on ollut paljon lehdissä juttuja adoptiolapsista..kaiketi lapseen syntyy samallainen side kuin biologiseen lapseen jos haluaa...

varmaan adoptiolapsesta on monenlaisia kokemuksia kuin on biologisestakin lapsesta....iloja ja suruja!

Ja lapsihan ei ole tosiaan mikään leikkikalu ja näyttelyesine...adoptioprossessin aikana jo omia tunteita voi miettiä...ainahan se lapsen tulo jännittää tuli lapsi perheeseen millä tavalla hyvänsä =)

Meillä nyt yksi bio-lapsi. Olemme harkinneet adoptiota vakavasti, mutta voi olla että vielä yhden raskauden haluaisimme kokea ja kolmas lapsi adoptoitaisiin, jos vain kaikki hyvin sujuu.

ja hän on monisairas ja erittäin vaikea. On diabetestä, dysfasiaa, kilpparin vajaatoimintaa, alhainen äo. Ei pärjää koulussa, aiheuttaa hankaluuksia, häiriköi.



Varautukaa siis todellakin siihen, että lapsesta saattaa tulla/kasvaa ihan mitä tahansa. Geeneihin, perimään ja raskaudenaikaiseen ravintoon ette pysty ikinä vaikuttamaan itse. Lapsen suvussakin saattaa esiintyä vaikka kuinka eri sairauksia, jotka eivät ole tiedossa....

Tuo on juuri sitä erikoisuuden tavoittelua. Tarkoitus ei ole saada lapsi vaan siinä on muita syitä mm. saada ihana " suklaasilmä" , eksoottinen lapsi että meidänkin perhe erottuu jollain tavalla, halu auttaa köyhiä lapsia, tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi jne.

Meillä ei motiivi ole sen kummempi kuin että haluamme lapsia, eikä se omien geenien siirtäminen ole meille niin tärkeää. Miksi emme siis antaisi jollekin jo olemassa olevalle lapselle kotia? Myöhemmin aiomme adoptoida sen vuoksi, että koemme meillä olevan paremmin resursseja keskittyä adoptiolapseen (jolla voi olla erityistarpeita), silloin kun talous, ja elämä muutenkin, on vakaammalla pohjalla. Ja veikkaanpa, ettei opiskelijapariskunnalle edes annettaisi adoptiolasta, toisin kuin biolapsi. :)

Juuri tällainen maailmanparantaja mentalitettti lienee ap:n perheenkin adoptioajatuksen taustalla.

Meillä myös on " biolapsi" (onpa omituinen ilmaus), enkä millään jaksaisi tehdä lapselle sisarusta. Raskausjan komplikaatiot taas edessä enkä yli 35-vuotiaana enää millään jaksaisi vauvaiän rumbaa uudestaan. Mielessä on käväissyt, että voisikohan adoptoida lapselle sisaruksen Venäjältä? Mitähän se maksaisi? Siinähän saisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tietysti tiedän, ettei elämä adoptiolapsen kanssa suinkaan ole välttämättä helppoa, toisaalta lukaisin jokin aika sitten kampaajalla jutun nelikymppisestä äidistä, joka oli adoptoinut muistaakseni neljävuotiaan (!) pojan Venäjältä ja hyvin on mennyt. Joten ei ne adopitiot varmaankaan aina ole kauhutarinoita.

Uskon, että adoptio on henkisesti rankkaa, mutta raskaus oli ainakin minulle fyysisesti sellainen koettelemus, että en viitisis sitä enää kokea. Siksi yhden biolapsen jälkeen, toivon adoptiolasta.

tiedä mitä tuleman pitää. Oman kanssa selviää , lähes aina, mutta kun perimä alkaa vaikuttaa 7 vuodesta ylöspäin, on todella vaikeat ajat tiedossa sekä lapselle että adoptiovanhemmille. Tunnen useita tälläisiä perheitä työni vuoksi, ja rankkaa katsoa kun nuori kerää voimia ottaa yhteyttä oikeaan äitiinsä, ja sitä juuretonta elämää, kun ei kuulu mihinkään. Ja luulee äitinsä hyljänneen, ja kuvittelee mitä ihmeempiä asioita. Keskustelkaa perheiden kanssa jossa yli 20 v. adoptiolapsia, ja kysykää miten on mennyt , oliko hyvä kenellekkään?

Meillä on kaksi vauvoina saatua adoptiolasta ja välillä huvittaa lukea, kuinka ihmiset perustelevat adoptiohaaveita sillä, että se on vähemmän raskasta kuin biologisen lapsen saaminen.



Meillä haaveillaan kolmannesta lapsesta ja hän on todennäköisesti biologinen, koska me ei yksinkertaisesti jakseta enää vuosien adoptiorumbaa. Biologinen raskaus kestää kuitenkin vain yhdeksän kuukautta, adoptioprosessi kestää aina vuosia.



Kaikilla adoptiolapsilla ei ole sen kummempia sairauksia tai ongelmia.



Eri mailla on eri vaatimuksia perheille, osa hyväksyy vaikka kuinka monta biologista lasta, mm. Kiina. Lisää yksityiskohtaista tietoa löytyy palvelunantajien sivuilta, Pelan ja Interpedian. Suomen päässä adoptiolautakunta on nyttemmin tiukentanut näkemystään monilapsisista perheistä lupia myöntäessään.

ETtä onko?



Mietin itsekin samaa. Eli mitä kun lapsi kokee juurettomuutta. Kipeä kysymys.