En ole yli vuoteen halunnut seksiä mieheni kanssa.

Nyt en ole enää edes kykenevä ajattelemaan seksiä.

Yritän sulkea mielestäni koko asian.

Mutta minusta on yks hailee onko seksiä vai ei suhteessa. Me tullaan paremmin toimeen miehen kans ystävinä, kuin et toinen ois koko ajan sitä vinkumassa. Mun ei ees tee yhtään mieli eikä mieheni käy vieraissa.

No meillä sama juttu. Vaimoni ei ole lapsen syntymän (lapsi 2v) jälkeen enää juuri ollut kiinnotunut minusta millään tasolla, seksiä on ehdotuksistani huolimatta ollut äärettömän harvoin ja viimeisen vuoden aikana kaikki yritykseni edes jonkinlaiseen hellyyteen on torjuttu. Puolisoni on kykenemätön puhumaan asiasta, syyttää tilannetta milloin mistäkin... joskus en siivoa tarpeeksi, joskus juon liikaa... aina minussa on joku vika miksi hän ei enää halua minkäänlaista kosketusta. Olen pyytänyt lupaa käydä vieraissa, mutta sekään ei ole käynyt päinsä. Miksi? Miksi te naiset ette halua päästää miestänne luvalla vieraisiin, jos ette itse kerran sitä miestä enää halua? Meilläkin suhteessa ollaan enää vain sen takia, että kumpikin haluaa olla lapsen kanssa jokapäivä, ei vain sillointällöin. Ei meillä enää asiasta juuri riidellä... minä olen omat valintani ja päätökseni asian hoitamisesta jo tehnyt. Kun jaksaisi tätä paskaa vielä joitakin vuosia, niin lapsi saattaisi paremmin ymmärtää että vanhempien eroaminen ei tarkoita sitä että hänet hylätään, vaan että edelleen on isä ja äiti.

me erottiin kun lapset oli 4 ja 6 ja tämä vanhempi kärsi erosta kovasti. 8 vuotiaana jouduttiin käymään perheneuvolassa sen vuoksi. Kaikista helpointa on erota kun lapset on tyyliin alle 3 v. Ne eivät sillä tavalla mieti asiaa kuin vanhemmat lapset.



Turha olla huonossa liitossa lasten takia. Siinä kärsivät myös lapset sillä he aavistavat enemmän kuin me vanhemmat tajutaan. Seksi on tärkeä asia parisuhteessa.

Jaksaisitko kertoa enemmän siitä mitä eron jälkeen tapahtui? Miten lasten asuminen ja tapaamiset järjestyivät/järjestettiin? Millainen miehesi oli (siis halusiko olla lasten kanssa muinka intensiivisesti)? Entä muuten... oliko ns. normaali mies, vai täysin hulttio? Miten lapset siis reagoivat? Ikävöivätkö isäänsä jos asuvat sinun kanssasi?



Meillä tällä hetkellä enemmänkin on siis kyse siitä, että minua pelottaa ajatus siitä, että en näekään enää lastani joka päivä. Meillä on yhteishuoltajuus. Olen itse ollut hotovapaalla, ja työni puolesta minun on helpompi jäädä kotiin kun lapsi on sairas. Lapsen parhaat ystävät ovat minun sukulaisiani. Minulla on hieman paremmat tulot. Monet ystävistäni ja tutuistani tietävät kuinka tärkeä lapseni on minulle. Jos asumisesta tulisi erossa riitaa, onko minulla mahdollisuuksia saada lapsi asumaan kanssaninii, että kumppanini olisi se, jolla on tapaamisoikeus? Yhtä paljon, kun tästä onnettomasta suhteesta, kärsin siitä ajatuksesta että näen lastani vain pari kertaa viikossa... todella masentavaa ja voimia vievää tämä.

Sen verran voin kertoa, että en tietääkseni mitenkään kärsinyt erosta (olin 6v.). Tosin olen nyt aikuisena sellainen, että en itse ole pystynyt eroamaan, mutta se johtuu mielestäni luonteestani: olen tavattoman " kiltti" ja velvollisuudentuntoinen.



Silloin kun vanhempani erosivat (70-luvulla), äidistä tuli lähes automaatisesti yksinhuoltaja ja isästä elatusvelvollinen. Tapasimme isäämme noin joka toinen viikonloppu, ja meillä on hyvät suhteet vieläkin isän kanssa.



Äiti meni naimisiin, ja saimme isäpuolen sekä kaksi velipuolta, jotka kaikki ovat myös meille omaa perhettä.



Lapsuuteni oli onnellinen.

Tavallaan pelkään tai vieroksun myös tätä ajatusta siitä, että lapseni elämään väistämättä tulee eron jälkeen myös jossain vaiheessa isäpuoli... muistaako 2 vuotias, että joskus se oma oikea isä oli kotona, ja rakasti yli kaiken häntä? Leikki joka päivä? Teki melkeen mitä vaan muksunsa puolesta? Kurjalta tuntuu " jakaa" se rakkaus jonkun pertin tai einarin kanssa... että voi ihmistä vituttaa ja masentaa ja itkettää.

Kyllä minunkin isä oli katkera, tiedän sen, mutta ei tässä asiassa kannata olla mustasukkainen. Vaikka kutsuinkin isäpuolta myös isäksi, tiesin toki, kuka mun oikea isä on. Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä ihmisiä, pääasia, että niitä on.



t: aiempi vastaaja

Miksi isäsi oli katkera? Siksi että suhde äitiisi loppui, vai siihen ettei päässyt tapaamaan lapsiaan?



Onko kukaan päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että lapset olisivatkin jääneet isälle ja jos, niin miksi/millä perusteilla?