olenko sekoamassa???
Viikkoja kasassa 36 tasan ja olen ollut ihan sekaisin viikon verran.
Yksi hetki olo on onnellinen ja heti sen jälkeen itkettää ja tuleva pelottaa.
Lapsi on meille kolmas, toisen lapsen syntymän jälkeen olo ollut ihan
samanlainen.
Asian pahentavat vielä isommat lapset (7v ja 4v), joudun monta kertaa
päivässä korottaa ääntä, kun tytöt eivät tottele ja sen jälkeen huono omatunto
ja taas itkettää.
Nyt on todella epävarma olo, haluanko minä tän lapsen?
Kommentit (2)
Olet vain epävarma tulevasta, niinkuin minäkin. Itselläni esikoinen kohta 6-vuotias ja nuorimmainen huhtikuun alussa neljä. Kolmosta meillekin odotetaan, laskettu aika elokuun alussa. Joka toinen hetki meinaan pakahtua onnesta, kun ajattelenkin tulevaa kesää, toisena hetkenä kuristaa ajatus, taasko tämä kaikki täytyy aloittaa alusta. Mitä jos vauva ei olekaan terve, entä jos en enää jaksa yövalvomisia jne.jne. Meillä ei tilannetta ainakaan helpota se, että mies on paljon poissa kotota. Ja voipi olla, että on satojen kilometrien päässä kolmosen syntymän aikoihin... Eli ymmärrän täysin tunteesi! Mutta itse ainakin uskon, että kaikki tämä epävarmuus katoaa siinä silmänräpäyksessä, kun saan vauvan rinnalleni. Sitä tunnetta ei voita mikään!
Onnea ja jaksamista sinulle!
Kirppu06 ja maha 10 tasan
En nyt tiedä, kehtaanko näin noviisina vastata yhtään mitään... No, suodata sen mukaan, että aloittelija tässä nyt jotain yrittää " neuvoa" . Mutta kun ei tällaista viestiä voi ohittaakaan...
Varmaan muistat edellisistä raskauksista, että viimeisillä viikoilla pää on ehkä vähän mennyt " pehmeäksi" , ainakin ollut hajamielisempi tai jotenkin vaan vaikeampi pitää ajatuksia koossa. Näin olen itse muiden kuullut kokeneen. Omaa kokemusta ei ole vielä.. Ajatukset on ehkä vaan siinä tulevassa synnytyksessä ja mikään ei tunnu onnistuvan. Tai jotain. Eli ehkä on ihan luvallista hieman " seotakin" , eikä se varmaankaan lopullista ole.
Uskoisin, että neuvolasta tai sitten viimeistään synnytyssairaalasta saa apua mielentila-ongelmiin. Jos tuntuu, että homma ei nyt vaan toimi ja masentaa, eikä jaksa, niin sieltä löytyy ihmisiä, joiden kanssa keskustella. Näin olen itseänikin jo näin varhaisessa vaiheessa psyykannut, koska luulen, että oma mieli ei ehkä kestä ihan täysin. Pelkään niin kaikenlaisia muutoksia, ja mm. kipeänä olemista.
Ja sitten huonosta omatunnosta lasten kanssa.. Siihen ei ehkä kannata nyt itseään lietsoa... Ehkä lapsille voisi kertoa, minkä vuoksi sinulla on hermo kireällä, ja ettet jaksa komentaa jatkuvasti. Kyllä minä ainakin omasta lapsuudestani muistan erittäin selvästi ymmärtäneeni, miksi äiti on vihainen tai miksi äiti vaan itkee ja itkee. Oma äitini kun kärsi tuolloin mielenterveysongelmista. Kun se syy minulle kerrottiin (äiti selitteli jotain hormonijuttuja ja minusta se vaikutti ihan loogiselta vaikka pieni olinkin), ei ne riehumiset enää tuntuneet niin vakavilta tai loukkaavilta. Lisäksi meidän äidillä oli tapana pyytää aina anteeksi jälkeenpäin, vaikka ei minun mielestä silloin olisi tarvinnutkaan. Miten teillä on tilanne lasten isän kanssa, ehkä osa komentamisvastuusta kannattaisi siirtää sinne päin ja muutenkin kodin hommia, että voisit vähemmillä murheilla odotella synnytystä?
No, nämä nyt oli vain tämmöisiä. Täältä löytyy varmasti jotain isojen perheiden äitejä, jotka osaavat auttaa omasta kokemuksestaan...