Pakko-oireinen lapsi on aika rasittavaa seurattavaa

pitää ajatellla, että se häiritsee sitä lapsiparkaa itseään kaikkein eniten.



Taidat olla sen äitipuoli, kun noin rakkaudettomasti kirjoitat.

Perheen ei pidä missään nimessä mennä mukaan pakko-oireisiin, koska se vaan vahvistaa niitä. Toki joskus kuuluu vain johonkin ikäkauteen ja menee itsestään ohi. Mutta jos on sellaisia oireita, joita perhe vahvistaa, niin sitä ei saa missään nimessä tehdä. Yleensä laimenevat vanhemmiten kuitenkin.

t: yksi pakkoneurootikko

kuin tuo, että ei saa kieltää/huomioida???



Pentu-parka. Voin kertoa, että jos sitä on rasittava seurata, niin on helvettiä elää siellä päässä pakkoajatustensa ja -toimintojensa vankina. Lapsen energia menee niihin pakko-oireisiin, niiden tekemiseen ja salaamiseen eikä silloin pysty kasvamaan ja kehittymään samalla tavalla kuin terveen pään kanssa.



Noin vakava ocd tarvitsee kunnon hoidon, lääkkeetkin, vai minkä ikäinen lapsi on?

oletko tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa kyseisellä lapsella on?

yritämpä hieman avata sinulle, itsekin nimittäin olen pakkoneurootikko...:

jos yrittää tietoisesti olla toistamatta jotain pakko-oiretta se jää päälle, sitä miettii, se ahdistaa ja tuntuu että räjähtää kohta, kun niitä taas toistaa se helpottaa edes hetkeksi

on hyvin kiusallista ajatella että muut voivat huomata pakko-oireeni, sitä miettii pitävätkö muut aivan hulluna...-ja kirjoituksestasi päätellen kyllä, joitakin se näyttää ärsyttävän vaikka en ymmärrä miksi koska katsojalla itsellään on miljoona kertaa helpompaa kuin henkilöllä joka niitä oireitaan toistaa muiden huomiosta huolimatta...

kyllä pistää vihaksi tuommoiset pinnalliset ja ymmärtämättömät ihmiset! mikset auta sitä lasta? mikset kysy häneltä joskus (huom! kiltisti ja huomiota herättämättä) että mikä on se ajatus jota hän purkaa, yrittää saada hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi, sillä hyvin usein oireen taustalla on pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu

itse olen kärsinyt tästä sairaudesta jo n 6 vuotta, ja on suoraan sanottuna helvetin vaikeaa päästä siitä eroon!

vie lapsi psykologille puhumaan, pakkoneuroosiin on myös lääkehoitoa, joka tosin ei aina tehoa kunnolla enkä ole varma voiko lapsille sitä määrätä, mutta puhe- ja toimintaterapia toimivat parhaiten!

yrittäisit vähän miettiä...

pakko-oireinen lapsi ja tiedän että se on todella rasittavaa ajoittain myös muulle perheelle.



Eniten lapsi siitä kärsii se pitää kuitenkin aina muistaa.



Meillä lääkitys ja terapiaa.



Välillä on haasteellisempaa ja välillä ei oireita lainkaan. Olen huomannut jos lapsella on stressiä jostain oireet voimistuvat. Onkin tärkeää tietää mitkä stressitekijät aiheuttavat oireita ja pyrkiä minimoimaan stressitekijät.



Ennen kokeita voi olla stressiä ja pakko-oireet voimistuvat.



Meillä pakko-oire käsien mm. asioiden varmistelua, käsien pesua ja joskus täytyy minun sanoa että nyt pesu riittää tai laittaa hana kiinni.



Voimia teille kaikille ja pitkää pinnaa!

Kaikki lapseni ovat jossain iässä muljautelleet silmiään, imeneet sormiaan, syöneet paidankauluksiaan, rypistäneet otsaansa, purreet kynsiään, hymisseet, nakelleet niskojaan ym. ym.

Silti lapseni ovat täysin normaaleja ja tasapainoisia, vaikka listaa lukiessa ei uskoisi...Ja KYLLÄ, olen puuttunut oireisiin joka kerta siinä vaiheessa, kun ne ovat alkaneet ärsyttämään minua.

Pari kertaa ovat saattaneet vielä yrittää jatkaa, huomaamataan tai ei, niin silti olen puuttunut napakasti tilanteeseen ja siihen on oireet loppuneet.

Muljauttelee silmiään, hönkii käteensä joka viides sekunti, haistelee sopimattomia juttuja. Kaikkea on "pakko" tehdä ja lääkärin kanta oli, että ei pidä puuttua. Voi vittu...oireita on muitakin ja häiritsevät koulussakin muuta luokkaa, mutta mitään ei saa tehdä tai sanoa!

Kaikki lapseni ovat jossain iässä muljautelleet silmiään, imeneet sormiaan, syöneet paidankauluksiaan, rypistäneet otsaansa, purreet kynsiään, hymisseet, nakelleet niskojaan ym. ym.

Silti lapseni ovat täysin normaaleja ja tasapainoisia, vaikka listaa lukiessa ei uskoisi...Ja KYLLÄ, olen puuttunut oireisiin joka kerta siinä vaiheessa, kun ne ovat alkaneet ärsyttämään minua.

Pari kertaa ovat saattaneet vielä yrittää jatkaa, huomaamataan tai ei, niin silti olen puuttunut napakasti tilanteeseen ja siihen on oireet loppuneet.

Muljauttelee silmiään, hönkii käteensä joka viides sekunti, haistelee sopimattomia juttuja. Kaikkea on "pakko" tehdä ja lääkärin kanta oli, että ei pidä puuttua. Voi vittu...oireita on muitakin ja häiritsevät koulussakin muuta luokkaa, mutta mitään ei saa tehdä tai sanoa!

Kyllä minäkin 'terveelle' lapselleni karjahtelen ja kiellän, jos se muljauttelee tai naputtelee, mutta ocd-diagnoosin saanutta sitten ymmärrän enemmän ja pyrin hienovaraisemmin ohjailemaan.

Ne näkyvät oireet kun on oikeestaan kuin jäävuoren huippu, se varsinainen ahdistus ja tuskaisuus on vielä paljon suurempi ja vaikuttavampi osa. Ja sitä ei tosiaan muut näe ja sen kanssa ocd-lapsi elää kuin vankilassa. Pakkotoiminnat eivät tuo tyydytystä tai hyvää oloa, mutta se voi auttaa, ettei olo ole sietämättömän ahdistunut koko aikaa.

ohjeistanut, ettei saa puuttua oireisiin?



Olisi kiva tietää edes perusseikat ennen kuin kommentoi. Pakko-oireita on kovin monenlaisia ja monesta eri seikasta johtuvia. Omalla asperger-lapsellani on sellaista pomppimista ja käsien "räpistelyä", ja kyllä niistä on juteltu monta kertaa hänen kanssaan sosiaalisten sarjakuvien avulla. Eli piirrämme yhdessä niitä tilanteita, joissa hän alkaa esim. pomppia ja mietimme, mitä muut ihmiset siinä tilanteessa ajattelevat. Asseille kun on vaikeaa nähdä sosiaalisia tilanteita muiden ihmisten silmin... Hän saa toki pomppia, mutta koska hän tietää, että muut ihmettelevät sitä, hän rajoittaa pomppimisen kotiin ja sellaisiin tilanteisiin, jolloin on yksin.



Mutta varsinaisista OCD-jutuista taas en osaa sanoa mitään...

ja joka ei vahingoita häntä itseään tai muita".



http://www.autismiliitto.fi/files/241/haastava_kayttaytyminen.pdf

oletan, että minulle, koska olen ainoa tässä ketjussa, joka kertoo lapsellaan olevan autismikirjon ongelma.



Sitaatti pitää paikkaansa. Kaikkea maneeria ei kannata edes ryhtyä kitkemään. Mutta jos esim. lapsi koulun pihalla hyppii kenguruna paikoillaan, siitä ON hänelle itselleen todella paljon haittaa... koetapa miettiä mitä, niin keksit varmaan ;-)



Eli meilläkin kerroin lapselle, että hyppiminen on ok kotona ja ymmärrän, että hän purkaa sen kautta stressiä. Mutta että tietääkö hän, miten muut lapset sitä tulkitsevat?



As-lapsi on aika älykäs, vaikka onkin sosiaalisesti kömpelö. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, kun tietää niihin tarvittavat tekijät. Pystyy viivästyttämään sitä maneeriaan hiukan, kun se on sosiaalisesti haitallista ja ei-toivottavaa.



Ohjeen sosiaalisesta sarjakuvittamisesta ja oireiden viivästyttämisestä olemme saaneet sovakurssilla autismikirjon erityisopettajalta.





Otin esimerkin esille siksi, että olisi tärkeää tietää, millaisista pakko-oireista ap:n kuvaamalla lapsella tarkalleen ottaen on kyse, koska niihin arvatenkin pätevät vähän erilaiset neuvot.



-9-