Todellakin ymmärrän miksi pientenlasten..

vanhemmat eroavat. Jatkuva univelka, väsymys ja itseääntoistava arki ei juuri jätä tilaa parisuhteelle, saati ns. omalle ajalle. Niin maailman rakkaita kun nuo muruset ovatkaan, mutta kun kaikki aika ja jaksaminen menee arjen pyörittämiseen, niin väkisinkin sitä alkaa miettiä, että helpommalla pääsisi, kun asuttais lasten isän kanssa kahdessa eri osoitteessa. Jos nyt lähtisin perustaan perhettä, niin harkitsisin vakaasti paritalon hankkimista. Toinen puoli itselle, toinen miehlle. Lapset kulkisi välioven kautta sujuvasti molempien kotien välillä. Ei tarvisi enää jahkata ja vääntää kotitöistä ym, molemmat huolehtisi lapsista ja omista asioista oman mieltymyksen mukaan. Ja niin maailman rakkaimpia kun nuo lapset ovatkaan, niin silti ainakin joka toinen viikko saisi nukkua, syödä ja ylipäänsä tehdä asioita rauhassa, sillon kun haluaa, eikä sillon kun ehtii, jos ehtii ollenkaan. Kertokaahan ystävät hyvät, että millä jaksatte/olette jaksaneet pysyä yhdessä sillonkin, kun arki tuntuu tavallistakin takkuisemmalta. Ja mistä tietää, että on yrittänyt tarpeeksi?

Ja kiitos ei kommentteja, että itsepähän olen valintani tehnyt tms., toki olen ja omistani varmasti huolehdin. Enemmänkin tässä mietityttää tuo parisuhteen tila, että millä ihmeellä ihmiset jaksaa yhdessä läpi näiden ruuhkavuosien kadottamatta toisiaan.