Lue keskustelun säännöt.
Pystytkö luottamaan äitisi apuun vaikeissa tilanteissa?
31.12.2012 |
Mietiskelin että jos minulle sattuisi jokin vastoinkäyminen elämässäni, niin en voisi luottaa äitini apuun lainkaan. Välit äitiin pintapuolisesti ok, mutta ikinä meidän välillä ei ole mun mielestä ollut normaalia äiti-tytär suhdetta. Jotenkin vetää surulliseksi.
Äiti on koko mun elämän keskittynyt vain uraansa. Me lapset, tai ainakin minä ja siskoni, ollaan oltu jotenkin toisarvoisia. Veljiä jaksaa kyllä hyysätä.
Ikinä, jos olen yrittänyt avautua jostain ongelmasta elämässäni, ei äiti ole jaksanut kuunnella. Ei kiinosta.
Lapsenlapsetkaan ei juuri kiinosta :(
Itselle tämän asian hyväksyminen on vienyt aikansa, mutta olen tullut siihen tulokseen että näitä asioita on ihan turha jankata kun asia ei ole itsestäni kiinni.
Onko kohtalotovereita?
Kommentit (11)
kyllä se niinpäin on että jo joku apua kaipaa se on äiti ja se joka auttaa on minä...
Ja nuorempanakin, ei meillä sellaista ole koskaan ollut että olisi apua pyydetty tai annettu. Kaukana on asuttukin vanhemmistani eli ei siksikään mitään lastenhoitoapuja ole ollut mahdollistakaan harrastaa. Ja minusta on hienoa että vanhempani ovat eläneet omaa elämäänsä täysillä niin kauan kuin kunto salli, esim. asuvat talvet ulkomailla lämmössä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se toisaalta hyvä, ettei ole minkäänlaista riippuuvuuttakaan sitten. Ei kytätä perintöjä, ja äiti ja isä on molemmat täysin vapaita elämään mielensä mukaan, kuten mäkin. Vanhemmat ei ole maksaneet mulle mitään, joten mulla ei ole siitä johtuvia velvollisuuksia. Yksikin kaverini asuu vanhempiensa maksamassa asunnossa, ja on edelleen kiinni vanhemmissaan, joista on pelkkää harmia.
En todellakaan tunne vihaa vanhempiani kohtaan. Kaikki vaan oli kaaoksessa, kun olin lapsi ja nuori. Elämä vaan on sellaista joskus.
Tosin nyt hän on yli 70-vuotias leskirouva, joten eiköhän ole aika, että hän voi luottaa minun ja perheeni apuun.
vuosi sitten olisin voinut varmasti sanoa, että kyllä vanhempani pystyisivät hätätilanteessa hoitamaan lapsemme (7 ja 9 v). Ja niin ovat tehneekin, lapset olleet heillä kesälomilla viikon yhtäsoittoa hoidossa.
Mutta en enää, äidilläni on vaikea masennus, ja hoito ei ole luotettavaa. Lapset olivat mm. yökylässä viime viikolla ja kuulemma aamupalaa oli syöty kymmennen aikaan, kun mummi ei vaan ollut jaksanut herätä aiemmin... pikkujuttu sinänsä, mutta tästä nyt huokuu se yleinen väsymys elämäään, enkä sellaisen hoitoon lapsiani enää luota.
Elämässäni on ollut todella rankkoja aikoja (jo lapsena), ja äiti on aina sujuvasti kääntänyt mulle selkänsä. En edes odota häneltä tukea missään asiassa, mutta niin on hänenkin turha odottaa minusta mitään vanhuuspäivien apuria tai ilostuttajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme äitini kanssa oikeastaan päivittäin yhteydessä ja välimme ovat lämpimät. Olen saanut häneltä neuvoa ja tukea vaikeissa ja vähemmänkin vaikeissa elämäntilanteissa, sekä myös konkreettista apua. Saan kiittää äitiäni paljosta, mutta en ole kiitollisuudenvelassa hänelle. Miinuspuoli on se, että lapsena ja teininä äiti teki lähes kaiken puolestani, jolloin tunne omasta pärjäämisestä jäi vaillinaiseksi.
en todellakaan. Jos jotain sattuisi, miehen äiti ehkä auttaisi. Ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mieheni taas ei.
Lisäksi äitini auttaisi saarnaamatta ja syyllistämättä.
Harmittaa ihan kun en varmaan itse ikinä pysty samaan kuin äitini..
Mutta käytännössä en halua vaivata häntä ainakaan niillä pahimmilla ongelmilla, sillä hän on jo yli 70-v ja sellainen huolehtijatyyppi. Tiedän että hän välittää, mutta kun ehkä välittää liikaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sataprosenttisesti. Äitini on pirteä ja terve kuusvitonen. Hänelle voisin vaikka antaa lapseni, jos minulle ja miehelle tapahtuisi jotain. Ja hän ne varmasti haluaisikin. Luottamussuhde on täydellinen. Olen hänelle paljosta kiitollinen jo nyt, en kuitenkaan tunne olevani mitäön velkaa. Avunanto on molemminpuolista.
Pintapuolisesti kaikki on meilläkin hyvin. En ole mitenkään katkera, mulla on isompiakin murheita. Näitä on tosiaan turha jankata. Asia vain sitten on niinkuin on, eikä muutu. Sen kanssa pitää elää. Se ei ole millään lailla edes mitään pahimpia juttuja, mitä elämässä on. Mulla ei ole ollut oikeaa perhettä, kotia tai rakastavia vanhempia. Näin aikuisena asia pitää vain hyväksyä. Hyvät vanhemmat on onnenpotku, eikä mikään selviö.