What to do?

Tunteeko hän mahdollisesti alemmuutta, jos sinä menestyisitkin paremmin kuin hän? Haluaako hän alistaa sinua kokeakseen olevansa itse vahvoilla?



Jospa ilmoittaisit selvästi miehellesi, että hänen puheensa saavat muuttua kannustavimmiksi tai muuten pelkäät, että joudut lähtemään suhteesta ihan oman hyvinvointisi vuoksi? Joudut lähtemään, vaikka et haluaisikaan. Eihän miehesi halua sinusta katkeraa muijaa etkä sinäkään ota tätä riskiä, et ainakaan pidemmän päälle?



Toivon teille muutosta.

Mies on lopputyötä vaille valmis insinööri. Opinnot venynyt jo 6 vuotta, koska urheilee ohessa. Joutunut hakemaan lisäaikaa jo kaksi kertaa. Nyt syyttää minua siitä, ettei ole aikaa tehdä lopputyötä kun on tuo lapsi. Ei kerro omista pyrkimyksistään mitään, koska minä en kuulemma voi ymmärtää. Olen siis hänestä NIIN TYHMÄ, etten VOI ymmärtää jos minulle puhuu? Olemme käyneet perheterapiassa eronuhan vuoksi jo kerran. Seuraava kerta on 3 viikon kuluttua. En haluaisi erota, mutta en halua jo pelkästään lapsen vuoksi jäädä tällaiseen suhteeseen missä toista ei oteta huomioon. En halua, että pieni poikani oppisi siihen, että on normaalia kohdella naista ovimattona.. :/ Olen itsekin miettinyt, että pelkääkö hän menettävänsä sen "aseman" jos kouluttaudun. Tosin, edellisessä työssäni tienasin enemmän kun hän, mutta koulutus oli paljon lyhyempi.

Minä erosin miehestä, koska hän sanoi kaikkeen, etten ole tarpeeksi hyvä. Haaveilin mistä tahansa ja iskosti päähäni sen, etten ole tarpeeksi hyvä, en missään. En ole hyvä edes äitinä, vaikka hoidin moitteettomasti yhteisen lapsemme ja mies juoksi vieraissa sekä baareissa.



Kun erosin, päätin palata koulunpenkille, sain jotain elämääni muutakin kuin vain lapsen. Ja kävin kouluni loppuun, erittäin hyvin arvosanoin. Vieläkin tekisi mieli etsiä exä käsiini ja tyrkätä koulupaperit sen naaman eteen ja nauraa päin naamaa paskaisesti, että minä tein sen! Löysin samalla, kun etsin itseäni, miehen, joka tukee minua. Hän tukee minua nytkin, kun haluan lähteä opiskelemaan täysin uuden ammatin. Hän ei ikinä ole sanonut minulle, että en pärjää missään. Hän kehuu, kuinka teen hyvää työtä äitinäkin. Hän sanoo, että jos tosiaan haluan lähteä opiskelemaan, antaa 110% tuen minulle :)

Mun mies jos sattuu sanomaan, että oon jotain tehnyt hyvin niin samassa lauseessa hän löytää monta muuta huonoa asiaa. Esim. tämänpäiväinen ruoka. Ja ruoka ylipäänsä. Hän joka aterian syötyään kertoo mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta hän tykkäisi ruuasta enemmän.. :( Olen korvia myöden täynnä tuon ukon valitusta.



Lapsi on ainoa asia usein aamuisin miksi edes viitsin nousta ylös. Tiedän, että pärjäisin lapsen kanssa yksin, mutta jotankin koen että nyt kun 10kk sitten menin naimisiin, että minun on annettava mahdollisuus miehelle. Mutta kun tää tuntuu jo NIIN nähdyltä. Tiedän, et mies muuttuu hetkeksi, mutta ei mee kauaa ni jo ollaan taas samassa tilanteessa. Ei ihminen muutu. Enkä aina haluaisi ajatella eroa ainoana vaihtoehtona, mutta en keksi miten muuten saisin itsekunnioitukseni takaisin ja uskon siihen, että mä voin tehdä mitä vain. Musta on siihen jos haluan. Mies vain on kaikkien mun haaveiden tiellä :(



Olin 18 vuotiaana malli. Tein joitakin keikkoja mutta hän oli niin mustasukkainen, että LOPETIN. Nyt mietin, että miksi ihmeessä annoin hänen vaikuttaa asiaan. Sen jälkeen asia toisensa jälkeen on jäänyt hänen vaikutuksestaan.. ilman että edes olen tajunnut sitä heti. Hän on saanut mut uskomaan, etten tee asioita itseni vuoksi ja olen lopulta keskittynyt vain häneen. On ollut erittäin rankkaa tajuta kaikki tämä :( Sitä on ollut nuori ja tyhmä ja rakastunut.

Aloimme siis suunnittelemaan häitä 2011 kesällä. Syksyllä tulin raskaaksi, mutta päätimme että häät silti pidetään. Muistan ajatelleeni muutamaa viikkoa ennen häitä, että minun pitäisi ne perua. Että olen tekemässä virheen.. Mutta en antanut sille ajatukselle tilaa, koska odotin lasta ja kaikki oli valmiina. Se olisi näyttänyt huonolta vanhempienikin silmissä. Nyt huomaan kuitenkin olleeni ehkä sittenkin oikeassa..



En ole halunnut nähdä totuutta. Olen halunnut rakastaa ja että minua rakastetaan, mutta niin ei ole käynyt. En edes tiedä rakastaako mies minua, koska ei sitä sano. Emme viettäneet edes hääytötä, koska olin raskaana. Mies lopetti minun haluamisen heti, kun maha alkoi kasvaa. Tunsin itseni todella rumaksi ja läskiksi koko raskausajan. Nyt kun olen hyvässä kunnossa ja raskauskilot on kaukana menneisyydessä, tuntuu etten silti kelpaa. Huomaan tuhlanneeni 8 vuotta elämästäni siihen, että olen yrittänyt miellyttää toista ihmistä - tuloksetta. Tiedän monen oman puutteeni juontavan juurensa lapsuudestani, mutta jotain ongelmia tolla miehelläkin on oltava, kun ei osaa antaa arvoa millekkään.



Lapsemme syntymässäkin hän ei halunnut leikata napanuoraa, koska "niin on tapana". Hän ei halunnut jatkaa tuota "tapaa" vaan minä leikkasin sen sitten itse. Olen niin monta kertaa jo pettynyt ja nyt käyn terapiassa katkeruuteni vuoksi. Jos en tästä katkeruudesta pääse, en voi jatkaa mieheni kanssa. Tosin, jos hän ei muutu, en silloinkaan voi jatkaa..

Minun mieheni myös vastusti kun halusin hankkia koulutuksen. Hän vähätteli ja sanoi että olen kyllä kaunis nainen ja hyvä äiti, muttaä järkeä mulla ei ole niihin hommiin mihin halusin.



Mutta enhän minä sitä uskonut. Mutta en myös alkanut panna kovaa kovaa vasten ja riidellä. Sanoin vain että "niin ehkä onkin, voi olla etten pärjää, mutta käyn nyt kokeilemassa". Valmistuin 3 vuodessa maisteriksi valitsemaltani alalta, miehen koko ajan uskoessa että rouva vähän puuhastelee mielenvirkeydeksi.



Minä en suoraan sanoen tuollaista tuen tarvetta kauheasti ymmärrä. En minä itse keltään tukea tarvinnut, oma sisäinen motivaatio minut sai pääsykokeeseen lukemaan ja jaksamaan opinnot kodin- ja lastenhoidon ohessa.

Kenelläkään ei ole oikeutta lytätä toista tuolla tavalla. Saisitko motivaatiota siitä, että päätät näyttää miehelle hänen olevan väärässä?



Sinun tilanteessasi en luultavasti ihan vielä eroaisi, koska lapsi on noin pieni ja olette luultavasti molemmat vielä ison elämänmuutoksen aiheuttamassa shokissa. Sen sijaan alkaisin tehdä asioita omien halujeni mukaan ja elää itselleni. Harrastaisin, hakisin opiskelemaan ym, enkä välittäisi miehen narinasta. Jos tilanne ei muuttuisi parempaan tästäkään huolimatta, olisi edessä ero. Tuollaista mölliä ei kannata katsella loppuelämäänsä, maailmassa on parempiakin miehiä.

lapsen 23-vuotiaana, ensimmäisenä yliopistovuotenani tulin siis raskaakis. Pidin kunnon tauon, opiskelin tauon aikana vain avoimessa kasvatustieteitä. Kun lapsi meni osa-aikahoitoon, jatkoin opiskelua. Sitten aikanaan valmistuin, ja olen tehnyt jo pitkään aineenopettajan työtä. Onnistui minulta ja onnistuu sinultakin. Hae siis opiskelemaan, tukipa miehesi asiaa tai ei.



Miehelläsi on ongelma. En ihmettele eroajatuksiasi, mutta neuvoisin hakemaan perheneuvolasta apua. Miehen tyylin on muututtava.

lapsen 23-vuotiaana, ensimmäisenä yliopistovuotenani tulin siis raskaakis. Pidin kunnon tauon, opiskelin tauon aikana vain avoimessa kasvatustieteitä. Kun lapsi meni osa-aikahoitoon, jatkoin opiskelua. Sitten aikanaan valmistuin, ja olen tehnyt jo pitkään aineenopettajan työtä. Onnistui minulta ja onnistuu sinultakin. Hae siis opiskelemaan, tukipa miehesi asiaa tai ei.

Miehelläsi on ongelma. En ihmettele eroajatuksiasi, mutta neuvoisin hakemaan perheneuvolasta apua. Miehen tyylin on muututtava.

Kiitos asiallisista vastauksista! :) Olemme siis jo perheneuvolasta hakeneet (tai siis minä hain ja yhdessä menimme) apua ja kerran olemee käyneet. Sovimme 5 tapaamiskertaa oli lopputulos mikä tahansa.



Moni on sanonut, että mun pitäisi keskittyä itseeni, mutta kuinka sen teen, kun lapsi on mun hoidettava kokoajan? Jos haluan lähteä johonkin esim. viikonlopuksi ni ei tule kuulonkaan. Lapsi syö kiinteitä ja juo pullosta maitonsa eli ei sen puolesta ole minussa kiinni. Jo yksi kerta viikossa jumpassa tuntuu olevan miehelleni liikaa, kun joutuu tunnin olemaan yksin lapsen kanssa. Itse hän kyllä 2 kertaa viikossa joko lähtee Tampereelle (1,5h ajoa/suunta) katsomaan kiekkoa tai sitten katselee sitä tietokoneeltaan ja OLEN YKSIN lapsen kanssa. Hän ei ole tehnyt elettäkään sen eteen, että voisimme kaksin viettää aikaa, mutta satsaa energiaansa siihen että saa aikaa viettää kaverinsa kanssa.



Olen jo kokeillut kyläillä lapsen kanssa, lenkkeillä ja muutenkin touhuta, mutta ei se ole sama asia. Lisäksi tuottaa vaikeuksia jättää lasta miehen hoiviin, kun hänestä näkee että tekee sen vain pakosta. Ei vaihda vaippaa jos on pissaa (kakat kyllä), ei leiki, syöttää jos muistaa ja antaa maitoa "ruuaksi", koska se on helpompaa kun lusikkaruoka. Lapsi on syönyt kiinteitä kohta 2kk ja meille on muodostunut tietty rytmi lapsen kanssa, joka toimii hyvin. Mies ei kuitenkaan noudata rytmiä ja se kostautuu minulle aina öisin, koska lapsi ei ole syönyt päivällä tarpeeksi. Mikään sanominen ei tähän auta. Ainoa vaihtoehtoni on joko antaa vaan olla tai sitten olla jättämättä lasta miehen kanssa.



Päätin tänään, että haen Jyväskylään keväällä ja jos/kun pääsisin opiskelemaan ni muutamme sinne. Jos mies ei halua-lähden pojan kanssa kaksin, mutta en "myy" enää yhtään vuotta elämästäni mieheni vuoksi pois.Haluaisin arvostaa ja rakastaa häntä, mutta hän tekee sen erittäin vaikeaksi..