Hei te perheelliset!

pisti silmään se, että tyttöystävä haluaa muuttaa lähemmäs vanhempiaan ja sinä pelkäät kaverisuhteidesi puolesta. Varmasti tyttöystävälläsikin on hyvät perustelut tuohon muuttamiseen, mutta se nyt kuitenkin on näin, että sinä ja hän olette yksi yksikkö, ja teidän pitää tehdä ratkaisut toisianne kuunnelle, ei vanhempianne kuunnellen.



Jossain vaiheessa se napanuora lapsuusperheeseen on katkaistava tai parisuhde ei tule koskaan olemaan tasapainoinen. Nyt ei aivan kuulosta siltä että tyttöystävä on näin tehnyt. Tekee mieli kysyä, että onko hän vielä todella nuori? Miksi hän ei koe, että se teidän yhteinen elämänne, sillä paikkakunnalla millä elätte nyt, ei ole riittävän hyvää?

Mies neljä vuotta vanhempi.



Me olemme aina edenneet suhteessamme siihen suuntaan miltä tuntuu. Melko nopeasti kihlauduttiin ja muutettiin yhteen vaikka itse oli vielä alaikäinen.

Esikoisemme oli hetken vauvakuumeen tulos, ei sitä kummempia suunniteltu tai pohdittu kun tuntui kummastakin hyvältä. Itse oli 19, mies 23v kun esikoinen syntyi.

Nyt on neljä lasta yhteensä, pieni kotoisa koti, työpaikat joista tienaa ja laittaa vähän säästöönkin. Sellaista elämää eletään mitä ollaan haaveiltukin elävämme ja sen sijaan että kumpikaan ajattelisi jättäneensä elämänsä kesken, ajattelemme että tästä ei elämä paremmaksi muutu, että jos tästä oltaisiin jääty paitsi niin olisi tuntunut tosi pahalta.



Me olemme sellaisia ihmisiä jotka eivät suunnittele liikaa, menevät sinne minne ajatukset vie tai elämä sattuu kuljettamaan.



Jos sinä olet harkitsevampi, eikä asiat tunnu vielä omilta tai luonnollisilta niin odottele ja kuulostele itseäsi hetki. Joskus myös se rykäisi odottamattomaan suuntaan saattaakin antaa mukavan suunnan elämässä johon on lopun elämäänsä tyytyväinen :)

...Tekee mieli kysyä, että onko hän vielä todella nuori? Miksi hän ei koe, että se teidän yhteinen elämänne, sillä paikkakunnalla millä elätte nyt, ei ole riittävän hyvää?

3 vuotta nuorempi kuin minä. Asia vaan niin että ei tahdo hänen alan töitä löytyä täältä. Ja toki, onhan kiva jos tulevat mummo ja vaari asustaa lähellä. Mutta eihän ne kaverisuhteet siitä katkea vaikka muuttaisikin. Toisaalta yhdessähän meidän on siitä päätettävä, sopeutumaan joutuu kummatkin sama missä sitä asuisi.

...ellaista elämää eletään mitä ollaan haaveiltukin elävämme ja sen sijaan että kumpikaan ajattelisi jättäneensä elämänsä kesken, ajattelemme että tästä ei elämä paremmaksi muutu, että jos tästä oltaisiin jääty paitsi niin olisi tuntunut tosi pahalta...

Mahtava kun on tuollaisia ihmisiä. Itse olen tosiaan tosi harkitsevainen. Ihan liiankin. Ehkä pitäisi alkaa yrittää elää enemmän fiiliksen mukaan. Totuus on varmasti että mikään ratkaisu ei oo maailmanloppu ja ne on ihan suhtautumiskysymyksiä...

Jospa tyttöystävä hakisi alansa töitä nykyiseltä paikkakunnalta ja sen läheltä ja sitten sieltä alueelta missä haluaisi asua lähellä vanhempiaan.



Jos töitä ei löydy heti niin asutte nykyisellä paikkakunnalla tai jos löytyy nykyiseltä paikkakunnalta. Mietitte jatkoa sitten. Tai jos tyttöystävä löytää työn kaumepaa alueelta jonne haluaisi muuttaa niin hän muuttaa sinne ja katsotte hetken etäsuhteena ja sinä katselet töitä myös tyttökaverin läheltä ja mahdollisesti muutat perään kunhan löydät töitä sieltä ja jos vielä tuntuu siltä.

Olen todella onnellinen perheestäni. Rakastan miestäni ja lapsiani. Se ei tarkoita, etteivät he joskus raivostuttaisi minua ja ettei lastenhoito välillä olisi todella raskasta. En vaihtaisi.

Mitä tulee siihen onko tyttöystäväsi oikea sinulle. Miettisin paljon sitä millaiset arvot teillä on siis sopiiko ne yhteen (perhekeskeinen, urakeskeinen, haluaako toinen matkustella ja tuhlata ja toinen suojella luontoa, rahankäyttö yleisesti jne).



Kun juttelette mahdollisista lapsista kannattaa miettiä kasvattaisitteko lapsia suunnilleen samalla tavalla (ei ainakaan ääripäitä). Montako ? Kasvatettaisiinko kotona pienenä (kumman kanssa) vai hoitoon pienenä jne.



Suunnitelmia ei tartte "hakata kiveen" mutta jos on samansuuntaiset ajatukset niin yhteinen elämä on paljon helpompaa.



Tsemppiä ap. Eiköhän melkein kaikilla meillä ole ollut epävarmuuden hetkemme niin parisuhteen kuin uran valinnan ym. kanssa.

ja hyvin harvoin se lapsi ja lapsen kanssa eläminen vastaa niitä mielikuvia mitä siitä aiemmin on ollut. Sekä hyvässä että pahassa. Vanhemmaksi nimenomaan kasvetaan siinä lapsen kanssa, siihen on hyvin harva millään lailla etukäteen valmis. Ja sellaista aikaa, jolloin lapsien saamiseen olisi sopiva väli, ei koskaan tule koska elämässä on aina jotain meneillään, jonka lapsi tavallaan "sotkee".



Vaikka näyttäisi, että kaikki perheelliset ovat aina tienneet mitä haluavat ja saaneet sitä mitä haluavat, niin aika harvoin näin on. Useimmilla on ollut asian suhteen epäilyksiä ja paineita, pelkoja tms. On myös ihan normaalia ja tavallista, että yhtenä päivänä haluaa perheen ja heti toisena ei missään nimessä. Raskausaika on monilla ( ei kaikilla) pelkkää kriisistä kriisiin seilaamista, jossa vuorottelee ilo lapsesta ja huimaava kauhu siitä että saa lapsen.



Jos sinulle on selvää, että joskus haluat lapsen, niin ennen pitkää se askel vain on otettava, vaikka kuinka hirvittäisi. Mutta se, että tarvitseeko sen tapahtua nyt, ja tarvitseeko sen tapahtua kuten tyttöystävä haluaa, on ihan eri kysymys. Eihän lapsesta tulisi tyttöystäväsi lasta ja hänen vanhempiensa lastenlasta, vaan myös sinun lapsesi, ja myös sinulle maailman tärkein ihminen. Siksi teillä pitää olla molempia tyydyttävä elämäntilanne ennen kuin teette lapsen. Kummallekaan ei saa tulla tunnetta, että on menettänyt jotain oleellisen arvokasta sen lapsenteon vuoksi (ja huom, aika moni jotain menettää, mutta sellaista tunnetta ei saa tulla, ettei lapsen saaminen ollut sen menetyksen arvoista). Varsinkaan koska olette vielä aika nuoria.

Meien esikoinen oli "vähän vahinko" ja jännitimme ja pelkäsimme vanhemmiksi tuloa.Olen ollut iloinen vahingosta, en tiie olisinko koskaan uskaltanut aloittaa perheen perustamista tarkoituksella.. Olemme nyt neljän lapsen vanhempia, alkuun päästyämme uskallettiin sitten lisääntyä ihan tarkoituksella. Kun lapsi syntyy, et luopuisi siitä enää mistään hinnasta.

eli ei tarvinnut miettiä. Tulin raskaaksi ja siinä se, isän kanssa päätettiin sitten mennä yhteen kun kerran vauvakin oli tulossa. Oli tavallaan helppoa ettei tarvinnut vatvoa asiaa vaan sai suoraan siirtyä siihen että täytyy nyt vaan sopeutua uuteen tilanteeseen niin kuin parhaiten taitaa. Hyvä elämä minulla on näinkin ollut, vaikka voisi ajatella että vahinkoraskaus ja avioliitto melko tuntemattoman kanssa alta kaksikymppisenä olisi kauhea asia :)

tietyllä luonteella varustettuna, ei voi mistään koskaan olla täysin varma, kuin ainoastaan siitä, että jos en tee asioita, vaikka olen niistä vain 80 prosenntisesti varma, niin elämä jää elämättä.

kaverei kavereilles, jos asutte eripaikkakunnalla? Mutta mieti mitä haluat ja kerro siitä tyttöystävälle ajoissa. Anna tyttöystäväsi jatkaa elämää, jos sinä et siihen halua enää kuulua. Jos sinulle kavereiden kanssa olo ja biletys voittaa perheen, ja perheelinenkin voi tavata kavereitaan (ihan tiedoksi), niin jatka niin, mutta tyttöystäväsi anna perustaa perhe sitten toisen kanssa.

Kyllä haluan joskus perustaa perheen. Ehkä pulma onkin siinä, haluanko perustaa sen tämän naisen kanssa ja olla loppuelämän hänen kanssaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Ehkä helpoin tie olisikin "vahinkolapsi" jolloin olisi pakko sopeutua tilanteeseen. Varmasti se elämäntilanne olisi mahtava, uskon täysin, kun on lapsi ja on se vastuu ja elämällä uusi tarkoitus.



Mutta joku viisashan joskus sanoi ettei se nainen vaihtamalla parane... ja onhan tässä onneks vielä vuosia jäljellä.



P.S. vuodet menee liian nopeesti aikuisiällä.

puhukaa vaikka mitä haluaisitte olla 10 v kuluttua. tai viiden :)



Meillä oli eka vahinko, melkoinen elämänmuutos, ja nyt noita on 3, loput erittäin suunniteltuja lapsia :) Eli meillä ainakin varmuus löytyi.



Mutta juttele puolisosi kanssa, ei täältä mitään yleispätevää löydy

ja sun vaihtaa työpaikka ja kaverit?



Anna sen tyttöystävän olla muutama vuosi työelämässä ja saada työkokemusta ennen kuin perustatte sen perheen.



Emme ole mieheni kanssa hetkeäkään katuneet lapsiamme joita useampi vuosi yritettiin, mutta olemme molemmat iloisia, että olemme enne lapsia ehtineet kunnolla elää, bilettää, harrastaa jne. Lapsiperheen arki on kuitenkin tosi rankaa pikkulapsivaiheessa. Se myös antaa ja palkitsee, mutta oma aika helposti katoaa vuodeksi pariksi.

Moi

27-vuotiaana miehenä olet vielä nuori, joten ymmärrän epäilysi. Fakta on kuitenkin se, että naisten olisi hyvä ne lapset laittaa alkuun ennen kuin 35v tulee mittariin ihan jo terveydellisistäkin syistä. Ja sinäkään et voi ikuisesti olla "kaks-vitonen"



Mulla on nelikymppinen ystäväpariskunta, jolla on nyt mennyt lastentekoaika ohitse kokonaan kun miehellä oli sitoutumisvaikeuksia. Nyt se alkaa sitten olla jo vähän surullista katsottavaa kun 42v ja 43v pariskunta juoksee Teatterissa ja muissa Stadin pintaliitopaikoissa niiden kaksvitosten kanssa... ja nainen suree menetettyä perhe-elämää.



Lastenteko on aina riski ja kun ne lapset on hankittu niin yhden asia voin vakuuttaa: elämä ei todellakaan ole kuin ennen. Se muuttuu totaalisesti. Asiat eivät elämästä häviä (kaverit, harrastukset, seksi) mutta prioriteetit ja mahdollisuudet omaan ajankäyttöön muuttuvat radikaalisti.



Älä kuitenkaan anna painostaa itseäsi lasten tekoon. Koska mikään ei ole kamalampaa kuin joutua isäksi vasten tahtoaan. Mutta älä myöskään menetä elämäsi naista se takia, että "haluat bailata vielä pari vuotta"



Siirtäkää lasten tekoa vuodella-kahdella ja käyttäkää se aika vaikkapa säästämiseen omaa, uutta taloa varten siellä uudella paikkakunnalla.

olen ollut aina tyytyväinen perheeseeni. Ainoa riskitekijä mulla oli, onko mies oikea. Ja on meillä ollut todella vaikeaakin, mutta nykyään jo helpompaa, kun kolme lasta ja yhteisiä vuosia takana 15v :)



Mutta perheen perustamista ja lapsia en ole katunut hetkeäkään, en vaikka olisi erokin tullut.

Mulla on nelikymppinen ystäväpariskunta, jolla on nyt mennyt lastentekoaika ohitse kokonaan kun miehellä oli sitoutumisvaikeuksia. Nyt se alkaa sitten olla jo vähän surullista katsottavaa kun 42v ja 43v pariskunta juoksee Teatterissa ja muissa Stadin pintaliitopaikoissa niiden kaksvitosten kanssa... ja nainen suree menetettyä perhe-elämää.

.

Toisinaan joku perhekeskeinen, lapsiinsa rakastunut vanhempi vain näkee toisen elämän yllä kuvatulla tavalla, vaikka näin ei olisi. Toki joskus tämä voi olla tottakin.

Mutta lapsia pitää tehdä tarkoituksella vasta, kun siltä oikeasti tuntuu. Lapset edellyttävät kuitenkin PALJON sitoutumista.

-kahden pienen lapsen äiti, 30v

Kiitoksia kaikille hyvistä neuvoista. Eipä tosiaankaan mikään kiire vielä ole. Täytyy vaan puhua asiat selviksi naisen kanssa niin ehkä se tästä. Kummallakin sitten selvempi ajatus tulevasta. Välillä tuntuu epätoivoiselta kun joka suuntaan pitäisi revetä ja miettii vaan, jos johonkin päin lähtee, katuuko sitä loppuelämän.



Mut nyt alkaa mennä jo itkemisen puolelle :)

Selkä suoraksi vaan ja etiäppäin elämässä!