Traumaattisesta synnytyskokemuksesta toipuminen

Minulla toipuminen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta alkoi, kun hyväksyin, ettei sen perimmäinen syy ollutkaan kivulias synnytys. Se oli vain yhtenä laukaisevana tekijänä masennukselle.



Mitä tulee kivunlievitykseen, niin sairaalan ohjeiden mukaan kai niitä voidaan käyttää vain lääketieteellisin perustein eli ei välttämättä siihen, että nyt tekee synnytys kipeää ja haluan kipulääkettä, koska sitä on tarjolla. Ja kuka voi sanoa, että tulee traumat. Joillakin tulee kovasta kivusta ja joillakin ei.



Kannattaa oma mies valjastaa synnytykseen myös omien etujen valvojaksi, koska synnytysregressiossa voi olla aika avuton omien etujen valvoja.



Synnytyskivut olivat ainakin itsellä elämäni tähän asti pahimmat kivut mitä olen kokenut, mutta olen päättänyt katsoa eteenpäin. Ja itse pelkään riskejä sisältävää sektiota enemmän kuin synnytyskipuja, joten alakautta aion seuraavan synnyttää hyvän kivunlievityssuunnitelman kanssa.



hukka

Minä sain esikoisen syntymän jälkeen keskustella pitkään lähtötarkastuksessa mukavan synnytyslääkärin kanssa ja jälkitarkastuksen äitipolille tälle samalle lääkärille. Se auttoi alkuun, vaikka tuska oli siinä vaiheessa suurimmillaan. Neuvolasta todettiin, että apua on luvassa lähinnä päihdeperheille - voi kun mukavaa, olisi varmaan pitänyt alkaa siinä vaiheessa vielä ryyppäämäänkin?!? Vuoden päästä pääsin pelkopolille keskustelemaan synn.salin kätilön (ei minun synn. hoitaneen) kanssa, jolta sain kyllä asiallisia vastauksia, mutta jäi hirveästi monet asiat vaivaamaankin, mm. se että hän ei olisi halunnut oikein mitään kirjoittaa papereihin "etten minä leimautuisi kun tulen mahdollisesti seuraavan kerran synnyttämään". Siis asioista EI OLISI SILTI SAANUT PUHUA!!! Muuton jälkeen 2. raskauden aikana painajaiset olivat kamalat ja vapauduin niistä vasta 33.rv:lla kun sain viimein ajan pelkopolille jossa oli todella asiansa osaava lääkäri, laittoi minut myös itselleen loppujen tarkastusten ajalle ja kävin muistaakseni vielä 2 kertaa siellä juttelemassa. Hän osasi todella vakuuttaa minut ja kertoi myös, mitä mieltä oli edellisessa synnytyksessä kohtaamistani hoitokäytännöistä. Lupasi myös tulla hoitamaan synnytystäni mikäli olisi vuorossa.



Voin sanoa, että toinen synnytys vasta lähes täydellisesti mennessään onnistui karkottamaan ne möröt, jotka olivat vaivanneet yli 2 vuotta. En tiedä, voinko suositella muille "hoitokeinoksi" mutta omalla kohdallani näin kävi. Itkin sitäkin toisen synnytyksen jälkeen, että miksi en saanut kokea tätä jo ensimmäisellä kerralla, niin paljon tuskaa poistui siinä samalla. Kieltämättä olen myös miettinyt, miten olen suhtautunut äitiyteen esikoisen kohdalla, kun alku oli traumaattinen. Tuntui, että toista rakasti jo valmiiksi puhtaammin,ensimmäiseen tuntui lataavan myös katkeruutta tilanteen ja kokemusten johdosta ja pelkoja oli monenlaisia.



En voi kuin toivoa voimia sinulle ratkaista kriisi ja riittävästi sinnikkyyttä hakea ja löytää apua!

tuosta tunteiden mitätöinnistä, oma äitinikin sanoi kun hänelle joskus muutaman kuukauden päästä itkin synnytystä, että "en ymmärrä mitä sinä sitä vielä mietit, kun yleensä nuo asiat unohdetaan eikä niitä muistella jälkeenpäin." Siinä siis oli edeltävän sukupolven tuki ja turva...



Lähisukulaiseni sai ensimmäisestä synnytyksestään myös kamalat pelot, sillä hänellä oli epiduraaliin jonkinlainen kipupumppu, jonka kätilö unohti laittaa takaisin päälle vessassa käynnin jälkeen. Lisäksi hän sai pahat vammat alapäähän (kuten minäkin) vauvan syntyessä. Toisessa raskaudessa hän kävi 20rv-> eteenpäin keskustelemassa pelkopolilla ja halusi sektiota. Hänelle kuitenkin luvattiin täysin kivuton synnytys alusta loppuun. Toinen synn. alkoi lapsivedenmenolla kotona ja heti päästyään sairaalaan hänelle laitettiin täyspuudutukset ja on kertonut, että toinen synnytys oli täysin rauhallinen, kivuton, hän vain odotti kunnes kerrottiin koska ponnistaa. Hänen kokemuksensa oli mielestään todella onnistunut tällä toisella kerralla.



Itse olen kokenut, että vain avaaamalla suuni voin vaikuttaa tilanteeseeni, ja nyt kolmatta odottaessani sanoin jo eka neuvolassa, että en tule synnyttämään makuultani ja pelkopolikäynnit annettiin ilman muuta kun sairaala on taas eri ja ed. raskaudessakin olin käynyt siellä keskustelemassa. Nyt tietysti isoimpana pelkona on, että voiko tämä kolmas kerta mennä hyvin, kun edellinen kerta meni hyvin ja ensimmäinen oli helvettiä... Mutta tunteet eivät ole läheskään niin ahdistavia kuin tuon kauhukokemuksen jälkeen viime raskauden aikana, nyt jotenkin osaan jo ajatella että asiat menevät painollaan, mutta voin itsekin niihin vaikuttaa mikäli synnytys aikanaan menee suunnilleen normaalisti.

Kuten arvelinkin, traumaattisesta synnytyksestä on toivuttava ja apua haettava ihan itsekseen. Minulla oli hätäsektioon johtanut, erittäin pitkä ja hirveä synnytys enkä saanut kiireellistä sektiota vaikka sitä kuinka pyysin. Tämä vähintäänkin riistävältä ja julmalta tuntunut tilanne on muistona/traumana samanlainen kuin voisin kuvitella jonkun väkivallanteon olevan. Itse en hakenut hoitoa vaan käsittelin asian yksin ja läheisteni kanssa. En vieläkään, 8kk myöhemmin, pysty kertomaan tarinaani kuivin silmin, mutta uskon toipuneeni henkisesti ja suunnittelen jo seuraavaa raskautta. Tämä kylläkin VAIN siksi, että seuraava synnytykseni on suunniteltu sektio.



Monenmoista antipatiaa minulle kuitenkin 1. synnytyksestäni jäi lähinnä "systeemiä" kohtaan. Sairaalassa hädintuskin pyydettiin anteeksi,potilasvakuutuskeskus ei korvaa mitään, neuvolassa ei minusta osattu huomioida tapahtunutta kuin silmiä pyörittelemällä jne. eli kuten keskustelun aloittaja sanoi, traumaattisen synnytyksen kokeneita ei osata auttaa vaan heidän tilannettaan päinvastoin pahennetaan tylyllä jälkipyykillä.

Minulla on hyvin samansuuntaisia kokemuksia kanssasi. Valitettavasti kaikkien synnytyksestä traumatisoituneiden naisten todellisuutta ja ongelmia vähätellään yhä edelleen todella räikeästi ja yritetään kaikki alatiesynnytyksiin liittyvä vähänkin negatiiviselta vaikuttava asia lakaista maton alle, ikään kuin vaieta ongelmat kuoliaaksi. Tukea ja keinoa selville vesille kamalan kokemuksen jälkeen voi olla todella vaikea löytää.



Haluaisin kuitenkin rohkaista sinua, kyllä tuosta kokemuksesta toipuu ja pääsee eteenpäin. Tapahtunutta ei tarvitse hyväksyä, mutta sen kanssa on opittava elämään. Se on sarjassamme paska juttuja, joilla ei ole eikä kannata yrittääkään hakea mitään suurempaa merkitystä tai selitystä, mutta sen kanssa on opittava elämään jos mielii elää ollenkaan kelvollista loppuelämää.



Itselläni tuli pahat vammat ihan järkyttävässä, epäinhimillisessä alatiesynnytyksessä. Minua on korjattu kirurgin pöydällä synnytyksen jälkeen pariin otteeseen, ja se, että sain kehoni toimimaan suurin piirtein niin kuin sen pitääkin näiden leikkausten jälkeen, auttoi jo paljon. Mutta samalla aloitin myös traumaterapiassa käynnin, ja se yhdessä kirurgian kanssa pelasti jo paljon. Ehkäpä kohdalleni sattui hyvä terapeutti ja varsinkin erinomaiset kirurgit. Ilman terapiaa en olisi voinut kuvitellakaan uutta raskautta.



Nyt, tällä hetkellä voin sanoa, että olen päässyt trauman yli. Traumaterapiaa kesti pari vuotta, alatiesynnytyshelvetistä on nyt reilut kolme vuotta. Parin vuoden jälkeen alatiesynnytyksestä uskalsin antaa mahdollisuuden uudelle raskaudelle, ja sekin oli lopulta varsin helppoa sillä tiesin ettei mikään muu ole kohdallani enää mahdollista kuin suunniteltu sektio (olisin halunnut sektion jo ensimmäisellä kerralla). Nopeasti sitten huomasinkin olevani raskaana ja tällä hetkellä jo erittäin onnellinen kaksinkertainen äiti. En voi kuin todeta, että tuo suunniteltu sektio oli varmasti se lopullinen "terapia" omalla kohdallani, se sujui todella hyvin ja vauvalla oli kaikki hyvin. Toivuin sektiosta parissa viikossa alatiesynnytyksen kaikkiaan kolmeen vuoteen verrattuna, verenhukka oli paljon pienempi sektiossa alatiesynnytykseeni verrattuna (minulla oli alatiesynnytyksessä myös istukka tosi tiukassa), ja itse asiassa imetyskin lähti paremmin käyntiin sektion jälkeen. Kaiken kaikkiaan onnistunut synnytyskokemus suunnitellulla sektiolla oli siis omalla kohdallani koko vaikean polun päätekohta, jonka jälkeen pystyn nyt todella keskittymään tulevaisuuteen ja varsin valoisaan sellaiseen.



Voimia myös kovasti sinulle, toivottavasti tästä on jotain apua. Valitettavasti meitä kohtalotovereita kyllä riittää...

tuli mieleen; vertaistuki on ollut myös korvaamattoman tärkeä. Se, että on päässyt käymään asioita läpi myös muiden samassa tilanteessa olevien kanssa on ollut todellinen henkireikä. Asioista on saanut puhua niin kuin ne ovat, niiden oikeilla nimillä ja on jopa saanut sanoa aikuisten oikeasti ääneen että synnytys on todella ollut jotain käsittämättömän kamalaa.



Lisäksi kirjottaminen on varmasti helpottanut. Itse laitoin asian eteenpäin potilasvakuutuskeskukseen josta vielä edelleen potilasvahinkolautakunnalle. Sieltäkään ei tietenkään osaksi tullut muuta kuin miespuolisten lääkäreiden vähättelyä mikä tietysti kirpaisi ja kovastikin, mutta toisaalta sieltä sai myös korvaamatonta tietoa siitä, miten asiat ovat ja miten niihin virallisesti suhtaudutaan. Eli varsin tylysti, kaikki mitä tahansa tapahtuukaan on hyvin pistettävissä vain naisen osaksi (kivulla pitää sinun synnyttämän) joka on kestettävä ja mielellään mukisematta. Ja vaikka monet itkut tuli itkettyä papereita kirjoittaessani, silläkin oli omalla tavallaan parantava vaikutus.



Omissa ajatuksissa oli jossain vaiheessa myös se, että kunpa keksisi väylän todella kunnolla, oikeasti ja kiihkoilematta puhua ja kertoa kaikenlaisista alatiesynnytyksiinkin liittyvistä, vaietuista aisioista. Sillä kenen etu on lopulta se, ettei näistä asioista vieläkään kunnolla kerrota mitään eikä tarjota äideille keinoja käsitellä niitä? Vähintä, mitä pitäisi tehdä, olisi virallisilta tahoiltakin myöntää että näitä sattuu, naisia ja vauvoja vammautuu alatiesynnytyksissä henkisesti ja fyysisesti, ja ohjata itse kukin tapaus oikeaan osoitteeseen saamaan apua.

Hei muanmar, ja kiitos asiallisesta vastauksestasi! Tulin vasta nyt kurkistamaan onko kukaan minulle mitään vastannut.



Olen monesti ihmetellyt sitä, miten nuivasti suhtaudutaan niihin negatiivisiin tunteisiin ja kokemuksiin, joita synnytys voi aiheuttaa. Toki ymmärrän, ettei synnytys ole kaikille sitä mitä se on ollut minulle eikä eritoten sitä mitä se on ollut sinulle. Tunnistan itsekin tuon toiveen, että haluaisin pystyä keskustelemaan synnytyksestä ilman sitä valtavaa katkeruutta ja kiihkoa, mitä se minun sisimmästäni nostaa. Tuntuu siltä, että synnytys on juuri se, mihin kortteja ei meille naisille todellakaan tasan jaeta.



Omalla kohdallani katkerinta on se, että olen nyt saanut pari lausuntoa siitä, ettei kivunlievityksen lopettamiselle ole partogrammin tai synnytyskertomuksen perusteella perusteita. Eli kaikki mahdollisuudet kokea siedettävä synnytys oli olemassa, mutta kätilö käytti valtaansa ja päätti luopua kivunlievityksestä kesken kaiken.



Minun mielestäni on pienen vauvan niskaan laitettu liian suuri vastuu, kun odotetaan sen vauvan pystyvän korvaamaan äidille kaiken tuskan, kärsimyksen, alistuksen ja nöyryytyksen, mitä tämä on joutunut synnytyksessään läpi käymään. Kaikkein eniten minua varmaankin loukkasi se, että en ollut enää ihminen, minut alistettiin vain synnytyskoneeksi, jonka tunteista ei tarvinnut välittää. Ja synnytyksen jälkeen en enää ollut muuta kuin imetyskone, jonka tunteilla ei ollut enää mitään arvoa. Kuinka siinä voi antaa 110% lapselleen, kun on sielu raiskattu?



Olen myös itse paraikaa potilasvahinkoprosessissa. Olen kyyninen sen suhteen, mutta jotenkin tuntuu siltä, että pakko yrittää. Tällä hetkellä tuo 200-300 euron kuukausittainen terapialasku, jonka tukemista KELA ei katso tarpeelliseksi, kirpaisee kyllä kukkaroa aika pahasti. Pakko vaan maksaa, jotta jaksaa päivästä toiseen ja pysyisi työkykyisenä, jotta saisi maksettua terapian. Ja ennen kaikkea, kuten kirjoitit, jotta oppisi elämään tämän kanssa lopun elämänsä. Kiitos tuestasi!