käytkö koskaan tapaamassa vanhainkodissa olevia vanhempiasi/isovanhempiasi, jos et, miksi?

Minä en käynyt äitini viimeisenä vuonna (melkein) katsomassa häntä. Äiti ei ollut vuosiin kommunikoinut eikä tuntenut ketään. Olin kuukausien ajan itse vuodepotilaana ja sitten toipilaana. Asuin toisella paikkakunnalla. Siskoni sai erittäin aggressiivia reaktioita jos kehtasin sekaantua hänen äitinsä asioihin; äiti oli ollut vainaa jo jonkin aikaa kun sain sanottua siskolle, ettei minulle saa rähjätä. Nyt ei olla tekemisissä.



Meille muille sisaruksille ei edes ilmoitettu, että äiti tekee kuolemaa, sisko oli niin mustasukkainen äidistä. Ei ilmoitettu äidin erittäin läheiselle veljellekään, joka asui sairaalan läheisyydessä. Kuolema ei ollut äkillinen, viikkoa ennen tiedettiin, että nyt se on menoa.



Tunnen syyllisyyttä joillain tasoilla, mutta tavallaan en.

kävin katsomassa häntä säännöllisesti. Loppuvaiheessa olin äitiyslomalla, joten kävimme siellä vauvan kanssa useamman kerran viikossa ja hän mm. vietti meillä viimeisen joulunsa.



Väitän ihan tosissani, että se, että meillä oli niin läheiset välit johtui isolta osin siitä, että mummi myös hoiti minua ja siskoani todella paljon kun olimme pieniä. Olimme mm. kaikki kesät mökillä hänen kanssaan kun vanhemmilla oli töitä. Hän ei hoitanut meitä siksi, että vanhemmat saisivat parisuhdeaikaa vaan siksi että itse halusi. Samoin siis Ukkini, joka valitettavasti kuoli lyhyeen sairauteen paljon ennen vanhainkoti-ikää.



Kyllä mielestäni on päivänselvää se, että mitä enemmän aikaa lapsi ja isovanhempi yhdessä viettää, sitä läheisemmäksi suhde muodostuu. En muista serkkujani paljoa vanhainkodissa näkyneen, he olivat enemmän toisten isovanhempiensa (äitinsä vanhempien) kanssa. Kyseessä siis isäni äiti.



En silti ymmärrä hoitamista tai hoitamattomuutta minkäänlaisena koston välineenä. Mutta ymmärrän tavallaan sen, että jos suhde ei ole läheinen, on vierailukin vain pakkopullaa ja velvollisuus ja sen tekee vain silloin kun on moraalinen pakko, tyyliin syntymäpäivät ja joulu.

mä olen hoitanut hautaan ja vieraillut säännöllisesti ja tiehään toisen mummoni ja vaarini luona ennen heidän kuolemiaan. Nyt jäljellä on yksi mummo palvelutalossa. Hänen luonaan en vieraile. Hän on juoppo kusipää, mutta en minä hänelle mitään kosta: toteutanpa vain hänen aikaisempaa pyyntöään, että emme kävisi häiritsemässä. Näin hän pyysi silloin kun vielä asui kotonaan ja koki kai itsekin, että pienten lasten vierailu paikassa, jossa ilmaa oli harmaana tupakansavusta ja kaljapulloja oli kaikki vaakatasot kukkuroillaan, ei oikein ollut niin kuin piti. Mutta hän ei halunnut omaa elämäänsä muuttaa, joten pyysi meitä pysymään poissa. Nykyään hän ei halvaannuttuaan pysty ryyppäämään, joten en tiedä, vieläkö hän on samaa mieltä, mutta koska uuttakaan toivomusta ei ole esitetty (mummo pystyy kommunikoimaan jotenkuten, vaikkei kovin selvästi) me noudatamme vanhaa. Ja tosiasiahan on, että ei tuossa päässyt mitään läheistä suhdetta muodostumaan.

Mummo haukkuu lapsiani idiooteiksi, siksi en käy.



Miehen mummolla käyn viikottain, jopa hoidan häntä hoitoringissä välillä.

hoitanut lapsiamme yökylässä koskaan. Tämän olen oppinut aaveelta. Mädätkööt rauhassa kun ei hoitanut lapsiamme.

hoitanut lapsiamme yökylässä koskaan. Tämän olen oppinut aaveelta. Mädätkööt rauhassa kun ei hoitanut lapsiamme.

Eikö se mene nyt niin, että mummo ei ole hoitanut meitä ja isi ja äiti ei päässeet hoitamaan parisuhdetta ja erosivat. Minä siis jätän mummon mätänemään siksi vanhainkotiin kun ero on mummon syy.

Menikö nyt oikein.

Taas mä olen tehnyt kaiken ihan väärin. Mun äiti ei ole kertaakaan hoitanut lapsia (vanhin 10v) ja siitä huolimatta (!) käyn hänen luonaan vähintään kerran viikossa, vien ruokakauppaan, vaateostoksille, lääkäriin, autan kotitöissä jne. ja soitan jatkuvasti. Tosin äidillä sellainen sairaus, ettei kykene lapsia hoitamaan ja se palvelutalon huoneistokaan ei ole paras paikka olla hoidossa, ainakaan pitempiä aikoja, mutta silti..

Mummin näkeminen avuttomana oli minulle liikaa, halusin muistaa hänet sellaisena kuin hän oli, kun olin tyttö ja hän oli minulle supertärkeä. Onneksi äiti ja hänen sisaruksensa vuorottelivat niin, että mummin luona oli aina joku viikonloppuisin. Ei siinä minua edes tarvittu.



Äitini on vielä tosi hyväkuntoinen, mutta anoppini on pitkäaikaissairaanhoidon yksikössä vuodepotilaana. Käyn häntä katsomassa kerran viikossa. Olenhan siis pyhimys, joten en tunne syyllisyyttä.



Tosiasiassa "vierasta" vanhusta on miljoona kertaa helpompi käydä katsomassa kuin omaa ja tuttua. Ymmärrän täysin kaikkia, jotka eivät käy.

Taas mä olen tehnyt kaiken ihan väärin. Mun äiti ei ole kertaakaan hoitanut lapsia (vanhin 10v) ja siitä huolimatta (!) käyn hänen luonaan vähintään kerran viikossa, vien ruokakauppaan, vaateostoksille, lääkäriin, autan kotitöissä jne. ja soitan jatkuvasti. Tosin äidillä sellainen sairaus, ettei kykene lapsia hoitamaan ja se palvelutalon huoneistokaan ei ole paras paikka olla hoidossa, ainakaan pitempiä aikoja, mutta silti..

Mene heti terapiaan että oppisit vihaamaan ja kostamaan!

moni asuu myös kaukana isovanhempien vanhainkodista. Ne matkat vaikuttaa.

Vielä ei yksikään isovanhemmista ole, kaikki ovat yli 80v. Tosin isoisän kohdalla saattaa se jtulla eteenkin joskus, alzheimerpotilas, ni ei tiedä koska ei kotihoito riitä jne. toinen isoisä on kuollu, sen olles sairaalassa muutaman kuun ennen kuolemaansa käytii melko usein, parin viikon välein vähintään (pitkä matka).



mikäli joku heistä vanhainkotiin joutuu haluan käydä usein - ongelma on ehkä matkoissa, toiset isovanhemmat asuu toisel puolen suomee.



vanhemmat on vasta viisikymppisiä, eli toivottavasti heistä ei tarvi vielä hetkeen huolta kantaa.