Vauva 3kk ja nyt ja koko ajan tuntunut että tämä oli virhe. Minne

Siellä varmaan autetaan eteenpäin. Tsemppiä!

Adoptio on varmasti hyvä ratkaisu. Älä ota isään mitään yhteyttä ja sano ettet tiedä isää; silloin isyys ei mutkista adoptioprosessia ( ei reilua isää kohtaan mutta helpompi sulle)

Adoptio on varmasti hyvä ratkaisu. Älä ota isään mitään yhteyttä ja sano ettet tiedä isää; silloin isyys ei mutkista adoptioprosessia ( ei reilua isää kohtaan mutta helpompi sulle)

Nyt lapsi on kaksivuotias ja elämä kamalien vuosien jälkeen alkaa sujua, eikä minusta tunnu, että lapsi pilaa elämäni, työmahdollisuuteni, uneni jne. Adoptio on varmasti hyvä ratkaisu, mutta jos emmit sitä, haluan kertoa, että olo voi myös helpottua.

niin sittenhän asia menee hyvin...



juttele vaan reilusti neuvolassa, jos isä ei kykene sijaisperheitä on ja vauva saa varmasti turvallisen paikan

tee mitään johtopäätöksiä (lapsi adoptioon) vielä 3 kuukauden perusteella! Hae apua neuvolan kautta. Minulla meni vuosi, ennenkuin aloin todella rakastamaan lasta ja lapsen kanssa oli ihana olla. Sinulla on varmasti synnytyksen jälkeistä masennusta. Hanki apua!

Kun kuitenkin isyydenkin haluaa tunnustaa, eli ilmeisesti haluaa lapsen elämässä olla mukana.

mulla oli sama tunne ensimmäiset pari kuukautta, sitten tajusin mennä lääkäriin itkemään oloani ja diagnoosina synnytyksen jälkeinen masennus. Voisiko tästä olla kyse sunkin kohdalla? Itsellä olo koheni kuukausi lääkityksen aloituksen jälkeen ja samoihin aikoihin vauvakin rupesi olemaan sosiaalisempi, niin että siihen kääröön oli helpompi rakastua.

sillä erolla silti että olimme silloin vielä ydinperhe. Rakastin lastani ylikaiken mutta samalla mietin mitä kaikkea menetän. Miten elämä olisi parempaa ilman lasta.



Otin ja erosin ja aloin etä äidiksi, ja nyt ikävä lastani kohtaan on tappava :(



Lapsi tällä hetkellä 1,5vuotias. Olen puolivuottao ollut etä äitinä. Ajattelin vain kertoa että voit tulla katumaan päätöstäsi.

En tiedä onko masennusta vai mitä, tuntuu että seinät katuu päälle, kaikki kaverit "jätti" kun en enää pääse "mihinkään", lapsi vaan huutaa ja roikkuu tississä, nukun muutamaa tuntia yössä katkonaisesti ja oon ihan elävä kuollut. Hoidan lapsen mekaanisesti, mutta mitään positiivisia tunteita en koe. Neuvolan tädille en uskalla puhua, se jo aikoinaan oli sitä mieltä että mun kannattais tehdä abortti ko tilanteessa.. Pääsis sit ainakin sanomaan että mitäs minä sanoin =( ap

Onko sinulla minkälainen tukiverkko, pystyvätkö esim.vanhempasi auttamaan? Kehottaisin kyllä apua hakemaan.

Ota yhteys lastensuojeluun. Saat esim. perhetyöntekijän kotiin auttamaan parantamaan sinun ja vauvan suhdetta tai tukiperheen tai jotain muuta sopivaa palvelua. Lisäksi sinun pitää nyt käydä lääkärissä, olet varmaan masentunut. Neuvolassa voit vaihtaa terveydenhoitajaa, jos nykyinen on huono.



Älä jää miettimään pitkäksi aikaa yksin, vaan hae apua. Koita myös lähteä usein kotoa ja olla esim. toisten äitien kanssa. Voit saada uusia ystäviä.

kurjalta kuulostaa!



Mulla on tosi käytännönläheinenneuvo: Lopeta imetys tai ainakin vähennä sitä. Opeta lapsi pullmaidolle niin todennäköisesti yöt paranevat ja saat itsekin hengähtää. Voi olla, että olosi ja tunnelmasi ovat sen jälkeen ihan erilaiset! Sitten pääsisit joskus kavereidesikin kanssa johonkin, kun esim. lapsen isä voisi hoitaa vauvaa.



Mielestäni adoptiota ei kannata ajatella ekana vaihtoehtona, vaan pyri helpottamaan elämääsi muuten.Ja ennen kuin joku imetysfanaatikko vetää herneen nenään niin kysyn, kumpi on parempi, lapsen adoptio ja ero äidistään vai korvikkeen saaminen?

Jo ihan senkin takia, että yöt todennäköisesti paranevat, mutta myös siksi, että imetyksen aikana hormonitoimintasi on sekaisin. Minä tulin imetyksestä vain ja ainoastaan itkuiseksi ja alakuloiseksi, ruoka ei maistunut, ahdisti, eikä vauva tuntunut muulta kuin pakolliselta pahalta. Teki mieli vain nukkua ja nukkua aina kun vauva antoi siihen tilaisuuden. Unta sain siis periaatteessa riittävästi, mutta silti vain väsytti. Lopetin imetyksen ja kas kummaa, elämä alkoi taas näyttää valoisalta. Aloin taas olla oma, energinen, aktiivinen itseni. Huomasin myös, kuinka ihana vauva minulla oli ja aloin kiintyä häneen ihan eri tavalla kuin imetyksen aikana. En tiedä, toimivatko imetyshormonini jotenkin väärin, koska olin kuin PMS-oireinen, enkä suinkaan missään vaaleanpunaisessa hormonihörhelössä.

Jos harkitset adoptiota tai sijaisperhettä niin loppuisihan se imetys silloin jokatapauksessa. Pyydä esim lapsen isää viemään vauva vaikka vain vaunulenkille että saat hetken olla ihan rauhassa. Aluksi se pieni tauko ei ainakaan minulla auttanut yhtään. Tuntui melkein kiusaamiselta, mutta pian sitä oppi ottamaan oman aikansa noista lyhyistä hetkistä.



Kaveriporukassa ensimmäisenä lapsen saanut on aina vaikeassa asemassa. Muut eivät oikein osaa suhtautua vauvaan eivätkä tiedä miten olla perheellisen kanssa. Yrittävät antaa väsyneelle tilaa vaikka eniten tarvitsisi seuraa jne. Tiedän että olet todella väsynyt, mutta ota itse yhtetyttä kavereihisi ja pyydä vaikka kahville tai kävelylle.