Älyttömät kaverisuhde-kuviot

Luulin, että tää ilmiö on tuttu vaan jostakin ala-asteelta, mutta näköjään myös aikuisten tai lähes aikuisten keskuudessa.



Aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa naisvaltaisella alalla ja meidänkin ryhmässä kaikki on naisia. Suurin osa on iältään 19-20 -vuotiaita, minä 25-vuotias ja muutama vähän vanhempi.



Ekoina päivinä tuntui olevan jo kaikilla muilla käynnissä joku luottokaverin etsintä. Jo tässä vaiheessa, kun koulua on käyty alle kuukausi, kaikilla tuntuu olevan joku paras kaveri tai pikkiriikkinen porukka, jonka kanssa hengaillaan koulussa.



Sanomattakin selvää, miksipä muuten tässä ruikuttaisinkaan, on, että minä jäin tässä jaossa ulkopuolelle. Minä en vaan osaa olla niin, että olisi yksi paras kaveri, joka roikkuu perässä tai jonka perässä itse roikkuisin koko ajan. Tykkään mennä ja tulla itsenäisesti just niin kuin huvittaa ja tykkään siitä, jos kaikki on kavereita keskenään. Oon tottunut liikkumaan isommissa kaveriporukoissa. Oon kyllä ihan sosiaalinen, oon mennyt juttelemaan ja pitänyt yllä small talkia milloin kenenkin kanssa. Olen ollut ystävällinen ja yrittänyt neuvoa parhaani mukaan, jos joku on tarvinnut apua.



Nyt sitten päästäänkin varsinaiseen ongelmaan. Jotkut tuntuvat olevan niin kiinni noissa omissa kuppikunnissaan, etteivät edes halua tutustua enää kehenkään muuhun. On tullut huomattua tässä vaiheessa, että tietyille tyypeille ei kannata mennä sanomaan mitään, koska he ovat kuin eivät kuuliskaan ja vastaustakaan ei välttämättä tule.

Ruokailussakin jos meen tietyn porukan viereen istumaan, niin mua ei huomioida mitenkään. Puhuvat vaan omia asioitaan ja nousevat pois heti kun ovat syöneet ja jättävät mut yksin.



Onneksi on niitäkin, joille voi jutella ja heittää läppää, mutta siltikin tunnen itseni tungettelijaksi, kun en kuulu porukkaan. Nyt sitten pelkäänkin, että tein virheen, kun en valinnut itselleni bestistä heti alussa. Pelkään, että jään kokonaan ulkopuoliseksi ja 3,5 vuotta on tosi pitkä aika olla yksin.