Himokas lude paljastaa: ”Piilottelen patjassa ja juopottelen öisin”

NAKS! Yhtäkkiä huone kylpee valossa, ja minulle tulee kiire. Imaisen viimeisen herkullisen veritipan, ennen kuin kipitän karkuun minkä ruoasta pullottavalta vartaloltani pääsen.



Ehdin juuri ja juuri kotiini lattialistan alle, kun kireä kiljahdus leikkaa ilmaa: nainen havaitsee petivaatteissa minun ja kamujeni jättämiä piskuisia veriläiskiä ja kakkapilkkuja, ja ryntäys vessan pelin eteen paljastaa rivin ruokailumme jättämiä pieniä punaisia paukamia. Samanlaisia hän löytää kauhukseen myös sängyssä nukkuneen kumppaninsa kaulasta.



Sitten alkaa huiske. Imuri ulisee ja pesurätti lätisee, kun pariskunta ryhtyy raivokkaasti siivoamaan. Kaapinovet kolisevat, kun he kaivelevat kätköistään hyönteismyrkkyjä.



Nauraisin jos osaisin: sukuni on vastustuskykyinen DDT:lle, joten tuskin kupsahdan tavallisesta hyttysmyrkystä. Hah!



Ja luuleekohan rakas ravintoloitsijani ihan tosissaan, että meistä pääsee mopilla eroon? Tovereitani piileskelee paitsi runkopatjan sisässä ja muovimaton raoissa myös tapetinkupruissa ja valokoskettimen alla. Ja naapurista meitä löytyy laumoittain lisää. Sieltähän me tänne muutimmekin, marssimme matkalaukusta ilmastointikanavia pitkin maailmalle.



Sitä paitsi lisääntyminen on mielipuuhaamme! Me ludeurhot emme ole turhan tarkkoja, ketä lajitoveria poraamme. Siis kirjaimellisesti: ejakuloimme suoraan kumppanimme vatsaonteloon. Välillä puikotamme vahingossa myös muita uroita, mutta hei, tekevälle sattuu.



Ainoastaan keskenkasvuiset nymfit jätämme rauhaan. Ne nimittäin erittävät ympärilleen feromonia, joka pistää stopin himokkaimmankin macholuteen haluille. Lundin yliopistossa kyseisestä aldehydistä ollaankin kuulemma kehittämässä orgaanista asetta meitä vastaan.

(Kirsi Heikkinen, Tiede-lehti)