Nyt ymmärrän ärsyynnyksen lapsia nuorina tehneitä kohtaan

mutta nuori sen sijaan toitottaa ainoaa oikeaa totuuttaan. Kaikessahan se oikeastaan menee noin. Ei vain tässä.

Aika moni kolmekymppisenäkin lapsen saanut alkaa kriiseilemään ja juomaan viiniä iltaisin ja eroaa, myös nuorempana ja vanhempana lapsen saaneet. Nuorten äitien puolustukseksi on sanottava että he reippaasti ottavat lapsen mukaan erilaisiin rientoihin ja käyttävät vaihtuvia lapsenvahteja eivätkä neuroottisesti varjele lasta elämältä, kuten monet yli kolmekymppiset.

Itse olen saanut lapsia nuorena ja vanhana ja tunnistan nuo piirteet itsestänikin. Elämätöntä elämää tosin en ole ikinä viettänyt, lapset ovat pitäneet siitä huolen :)

35 v pian teini-ikäisten lasten kunnolliset isukit, jotka yrittää flirttailla. Kun ei ne raukat osaa...

Saatiin lapset 20 ja 22-vuotiaina. Mies oli töissä ja minä kävin koulun vasta kun lapset meni hoitoon. Molemmat ollaan oltu töissä jo yli 10 vuotta (mies 20 vuotta). meillä on lähes velaton omatkotitalo, jonka ehkä kohta myymme, koska nuorinkin muuttaa pois kotoa.



Olemme jo viimeiset 5 vuotta reissanneet paljon kahdestaan, koska lapset eivät enää halua tulla mukaan. Kun viimeinenkin lentää pesästä, niin meillä on pelkkää aikaa työlle, uralle, matkoihin jne.



Missä kohtaa se kriisi tulee? Mielestäni olemme vielä nuoria, joten... 44v.

enemmän kuin koskaan. Tajutaan, että on eletty elämätöntä elämää. Mies hankkii moottoripyörän ja rakastajattaren. Nainen leikkaa hiukset lyhyeksi ja alkaa ravaamaan yökerhoissa...



Mitä aikaisemmin ovat menneet naimisiin, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tämä tapahtuu.

Minua huvittaa aina tuo "elämätön elämä". Elämää ei siis ole pikkulapsiaika? Onko se kenties jotain epä-elämää?

Todellista elämää on sitten bilettäminen, ryyppääminen ja irtosuhteet? Oikeasti?



Ehkä te, jotka olette keinotekoisesti venyttäneet teini-ikäänne 35-vuotiaaksi, ajattelette tosiaan noin. Minusta pikkulapsiaika oli ja on elämän parasta aikaa.



T: 34-vuotias 16-, 14-, 8-v ja 9 kk:n ikäisten äiti, naimisissa (saman miehen kanssa) : P

ja mä sain lapset nuorena. Mun mielestä se oli mun elämän parasta aikaa. Mä rellestin jo nuorena tarpeeksi, lastensaannin jälkeen ei ole tullut rellestys- tai pettämiskausia.

Nyt on tosin aika upeaa matkustella ja tehdä kaikkea kivaa lasten kanssa, kun on itse vielä nuori, lapset isompia ja rahaakaan ei vielä tarvitse laittaa sukanvarteen eläkepäiviä varten.

"Kaikki muut tietävät että noin tulee käymään.

mutta nuori sen sijaan toitottaa ainoaa oikeaa totuuttaan. Kaikessahan se oikeastaan menee noin. Ei vain tässä."



Mitäs tuo "kaikkien muiden tieto" sitten on, jos ei ainoa oikea totuus :D

Saatiin lapset 20 ja 22-vuotiaina. Mies oli töissä ja minä kävin koulun vasta kun lapset meni hoitoon. Molemmat ollaan oltu töissä jo yli 10 vuotta (mies 20 vuotta). meillä on lähes velaton omatkotitalo, jonka ehkä kohta myymme, koska nuorinkin muuttaa pois kotoa. Olemme jo viimeiset 5 vuotta reissanneet paljon kahdestaan, koska lapset eivät enää halua tulla mukaan. Kun viimeinenkin lentää pesästä, niin meillä on pelkkää aikaa työlle, uralle, matkoihin jne. Missä kohtaa se kriisi tulee? Mielestäni olemme vielä nuoria, joten... 44v.

Olen lähes kateellinen.. Mutta ihan hyvin meilläkin silti... vaikka tullaankin sellainen 5-10 vuotta myöhässä, mutta siltikin musta tuntuu, että sitten kun noi meidän nyt 3- ja 8-vuotiaat ovat isoja, niin me ollaan vielä miehen kanssa nuoria ;) Meillä kaikkein stressaavinta on olleet pikkulapsivuodet ja kun tehtiin päätös, ettei enempää lapsia tule, niin on jotenkin helpottavaa ajatella, että energiaa jää moneen muuhunkin nyt kun nuorimmainenkin kasvaa kokoajan, eikä tarvitse kokoaikaista täyttä huomiota. Tämä näkyy mm. makuuhuoneen puolella vilkastuneena elämänä ja liikuntaharrastuksina jne. Ei meillä mitään elämätöntä elämää ole ollut, mutta ihan kaikkeen ei ole ollut energiaa ja nyt kun sitä taas alkaa olla, niin se suuntautuu siihen rakkaaseen, joka kaikenaikaa on ollut rakas, mutta energia on suuntaunut lapsiin. Ihmettelen myös, että milloin tulee kolmenkympin kriisi? Olen 34 v. mies 32v.

Nuoren kohdalla on helpompi laittaa asia sen piikkiin, ettei "ehtinyt" viettää nuoruutta ennen lapsia. Mutta odotahan vaan, tulet todennäköisesti huomaamaan lähipiirissäsi saman kriiseily-erobuumin vielä 10 ja 20 vuoden päästäkin. Silloin alkavat 30-40-vuotiaina perheen perustaneiden ystäviesi pikkulapsiajat olla takanapäin ja heissäkin tulee olemaan pareja, jotka huomaavat (tai kehtaavat sanoa ääneen) "jättäneensä elämänsä parhaita vuosia elämättä", alkavat luoda uraa ja uusia sosiaalisia suhteita ja alkavat miettiä (varsinkin jos ikää on jo enemmän), haluavatko sittenkään olla sen nykyisen kanssa loppuelämäänsä...



Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihminen lähtee perheenperustamiseen täysin väärällä asenteella. Siinä, missä nuori saattaa ajatella että on elänyt jo tarpeeksi nuoruutta eikä minkään tarvitse muuttua lapsen myötä, vanhempi ihminen saattaa ajatella että on elänyt tarpeeksi nuoruutta eikä minkään tarvitse muuttua lapsen myötä. Onnellisina sitten pysyvät iästä riippumatta ne ihmiset, joiden mielestä elämään vain kuuluu erilaisia ajanjaksoja joissa on omat hyvät ja huonot puolensa, ja antaa niiden tulla ja mennä luonnollisina asioina.

Alle 20?



Alle 25?



Alle 30?



Meillä 1 lapsi, syntyi kun olimme 25. Sen jälkeen on valmistuttu, mies väitellyt tohtoriksi, muutettu ulkomaille ja tehty samoja juttuja kuin ennen lastakin: reissattu (lapsen kanssa ja ilman), käyty keikoilla ja festareilla ja välillä ihan siellä baarissakin kavereiden kanssa. Paljon vähemmän tietysti kuin ennen lasta, mutta sen verran ettei tunneta että olisi jotain "elämätöntä elämää" lapsen takia jouduttu lusimaan (no, vauvavuonna ehkä ;).



Lapsi on nyt kouluikäinen ja parisuhde edelleen hyvä vaikka yhteisiä vuosia on jo 15, nautimme elämästä eikä ole mitään haluja erota.

ei meillä ainakaan :) Sain esikoiseni 25v ja se oli täydellinen ikä meille saada lapsi. Nyt lapsia kaksi. Olin ehtinyt olla mieheni kanssa melkein 3v yhdessä ja nähdä maailmaa kahdestaan ennen lasta. Sitä ennen olin taas saanut kyllä tarpeeksi "sinkkuilla". :) Mutta, nyt olemme 30v ja KYLLÄ, käymme joskus iltaa istumassa eli toisin sanoen juhlimassa ja tapaamassa ystäviä. :) Mutta, eihän se sitä tarkoita, että kun on lapsia, ei voi koskaan mennä pitämään hauskaa ilman lapsia? Tai että rakastaisti lapsia vähemmän? Ei se tarkoita että olisit joka viikonloppu räkä poskella, ei ei! Voin sanoa, että olen onnellisempi kuin koskaan. Miehen kanssa yhdessä lähemmäs 10v. Lapsiperhe arki ihanaa ja osaksi varmasti myös siksi, että on aikaa myös joskus itselleen tai miehen kanssa aikaa olla yhdessä kahdestaan. Isovanhemmat myös tarv.hoitavat. Viim. eilen sain käydä asioilla yksin (ihanaa!), kun isovanhemmat itse pyysivät, että tulisivatko lapset heille päivällä hoitoon. On niiiiin monta hyvää puolta saada lapset nuorena ja on ihanaa ajatella, että joskus kun lapset lähtevät kotoa, ei ole vielä toinen jalka haudassa. Ja ehkä joskus SAAN hoitaa vielä omia lapsen lapsianikin. :)