Millaista on elää erikoisen nimen kanssa?

MAuttomuudesta en osaa sanoa. Omaan nimeen on niin tottunut. Ja tuo mahtaa olla kuulijan korvassa.

jos kuulija joutuu kirjoittamaan nimeni.

Olen tottunut nimeeni, en vaihtaisi.

Itse olen tottunut, mutta monesti joudun tyyliin tavuttamaan nimen että menee perille.

ainut haitta mikä siinä on se että kukaan ei yleensä muista sitä tai kuule sitä oikein :D



silti ihan suomalainen nimi

mutta harvinainen, yhden ainoan suunnilleen oman ikäiseni saman nimisen olen tavannut. Olen kyllä aina tykännyt nimestäni, enkä ole sulattanut mitään lempinimiä, vaikka niitäkin on mulle yritetty tyrkyttää.. mm. opettaja koitti "tarjota" mulle lempinimeä, otti sen käyttöön, vaikka sanoin, etten halua. Minä vastasin olemalla reagoimatta, kun hän kutsui minua muutoin kuin oikealla nimelläni.

Kun nimeäni ei kirjoiteta samalla tavalla kun lausutaan. Ja sukunimikin on yhtä vaikea. Pyrin aina näyttämään kirjoitusasun jostakin jos tarvitsee koska se menee kirjaimia luetellessakin usein väärin. Ja ei se mauton ole, ulkomaalainen vain. Itse olen supisuomalainen mutta kun sukunimi tulee isänisän isäpuolelta niin nimi on sitten laitettu sen mukaan että sopii siihen. =D

Ihan suomalainen nimi, ostaan kirjoittaa ja kuullaan oikein, mutta mielletään lempinimeksi.

70-luvulla aika erikoinen. Sai aina selittää, millä alkukirjaimella se kirjoitetaan. Enemmän harmitti alle kouluikäisenä kuitenkin se, kun kaverit eivät osanneet sanoa nimeäni oikein eivätkä toisaalta iäkkäät isovanhempanikaan...



En osaa sanoa mauttomuudesta. Nimeni suosion huippu oli varmaan 80-luvulla. Enää ei yleensä kysellä siitä alkukirjaimestakaan.

Hän piti sitä etunimeään erittäin tärkeänä asiana ja oli erittäin ylpeä siitä, ettei ollut ikinä toista samannimistä.

No kunnes sitten tuli kouluun toinenkin samanniminen tyttö. Se oli kaverilleni maailmanloppu ja todisteli meille muille, että ne ovat varmasti matkineet heidän perhettään ja ottaneet mallia nimestä..



Onneksi itselläni on ihan tavallinen nimi..

Ei mauton, harvinainen vain

Ei mitenkään mauton, eikä niin harvinainen muualla maailmassa (pari tuhatta meitä on). Harvoin joutuu tavaamaan sitä puhelimessa. Sukunimen kanssa luullaan muunmaalaiseksi. :)

Nimeni on erikoinen, mutta ei mauton. Olen saanut siitä paljon aidosti ihastelevia kommentteja. Lapsena sain aina toistaa nimeni moneen kertaan ja luetella kirjaimia. Nykyään lausun nimeni selkeästi ja kuuluvasti, eikä epäselvyyksiä ole enää ollut.



Minusta on kivaa, kun on käytännössä uniikki nimi. Samannimisiä on kyllä jonkin verran, mutta saisi olla aikamoinen "tuuri", että heitä sattumalta tapaisin. Olen kasvanut sellaiseen ajattelutapaan, että nimi on henkilökohtainen, eikä sitä jaeta muiden kanssa. Tämä näkyy myös omien lasteni nimeämisessä. Mielestäni ei tuntuisi hyvältä, jos esimerkiksi päiväkodissa tai koulussa olisi samanniminen lapsi kuin omani. Jotkut pitää tällaista jonkinlaisena hienosteluna tai erikoisuuden tavoitteluna, mutta ainakaan minulla ei ole siitä kysymys. Kuten jo aiemmin sanoin, olen vain niin tottunut siihen, että se oma nimi on oikeasti oma, eikä joka toisen vastaantulijan kanssa yhteinen.

Nimeen liittyy eräs laulu, jota alettiin koulussa hoilata, jos haluttiin oikein kiusata. Nykyään en enää ajattele asiaa, koska nimestäni on tullut tavallinen. Itse pidän nimeäni kauniina.

Etunimi on ihan tavallinen. Sukunimi erikoinen (aikoinaan miehen vanhempien itse keksimä), joutuu usein kirjain kirjaimelta tavaamaan. Itse olen jo tottunut, yleensä kysytään nimen perusteella onko mieheni ulkomaalainen, vaikka ihan suomalainen siis on. Hänellä tosin etunimikin vähän harvinaisempi.

Samoilla linjoilla 13 kanssa, harvinainen nimi on ollut pelkästään kivaa. Minusta päinvastoin tuntuu että jää helpommin myös ihmisten mieleen kun on erikoinen nimi. Joskus olen miettinyt miltä se tuntuu kun on joku tavisnimi, ja paikalla on useampi samanniminen yhtä aikaa. Eikö se ole jotenkin kiusallista? Omalle lapsellenikin annoin erikoisen nimen. Sekin on kivaa kun ei tarvitse monesti kirjoittaa kuin etunimi ja jo erottuu joukosta.

Äidilläni on tavis suomalainen nimi, mutta molemmat nimet yhteen lausuttuna ehkä vähän mauton (tyyliin Aina Impi). On itse kärsinyt nimistään aina.

koska ihmiset eivät halua uskoa, että nimi on se erikoisempi ja epätavanomaisempi. Jotkut sanovat, että ihana nimi, enkä oikein tiedä, mitä vastata siihen, kun minulla on ollut tämä nimi melkein koko elämäni enkä ajattele, mitä se tarkoittaa.

jonka kirjaimet saa luetella. Usein kysytään miten lausutaan ja mistä nimi tulee. Olen kuullut neljänlaista lausuntaversiota. Hauskin on jenkkiläinen versio.



Lapsen etunimi on harvinainen, mutt asiit äon yleisempi versio a-pääteisenä. Ja suomalainen sanoa lähes aina nimen takaisin a-pääteisenä. Monta kertaa saa korjata. Tai sitten taivuttavat konsontattilopuisen nimen a:lla vaikka kuullu taivuttaa i:llä.

isäni on aika tunnettu tutkija omissa piireissään, samoin setäni. Hänen vaimonsa on entinen malli ja heidän lapsensa, eli mun serkut ovat myös telkkarista tuttuja.



Mä olen ihan tavallinen duunari, koulutus, ammatti, avioliitto, lapsi, asunto jne jne ja olin todella tyytyväinen kun avioliiton kautta sain vaihdettu sukunimeni ihan tavalliseksi vrt Virtanen.



Ollessani työelämässä tyttönimelläni vähintään kerran viikossa minulta kysyttiin olenko sukua sille ja sille. Asiaa ei siis yhtään helpota se että sukunimemme on erittäin harvinainen.



Avioliiton jälkeen kysymykset ovat unohtuneet ja mikäs sen parempi.



Lapsen etunimi on myös erittäin yleinen. Sain sukunimestäni ihan tarpeeksi traumoja aikoinaan.