Onko se aina äidin vika, jos lapsi on ns. roikkuvaa sorttia?

Minullakin ujo kuopus, mutta kyllä siihen aika paljon jo 3,5 vuoden mennessä saattoi vaikuttaa.



Ja todellakin jäi isänsä seuraan! Meillä isä piti puolet perhevapaista.

Jos lapsi on tskertuvaa sorttia, parasta on antaa hänen olla sellainen eikä ainakaan "karaista" ja pakottaa liian suuriin haasteisiin. Kun lapsi saa turvaa ja syliä, niin se auttaa häntä eniten kehittämään itsenäisyyteen vaadittavia ominaisuuksia. Lasta voi toki kannustaa ja tukea ylittämään pelkoaan, eikä lapselle ole mitään haittaa siitä että viettää aikaa isänsä kanssa kaksin, vaikka äidin perään olisikin, onhan isä lapsen toinen vanhempi ja tärkeä ihminen hänkin.

minusta lapset ovat syntyessään tyhjiä tauluja. Heistä tulee sellaisia kuin mihin heidät totutamme ja kasvatamme. Tämä kasvaminen alkaa jo vastasyntyneestä. Perimä vaikuttaa vain taipumukseen olla jonkinlainen, mutta sekin vain jos itse kasvatamme lapsen siihen suuntaan.

kuin tyhjiä tauluja on mielestäni aikamoista paskanjauhantaa ja behaviorismi on käsittääkseni aikas kuopattu.

mutta äidin tehtävä onkin lempeästi tökkiä sitä lasta maailmalle.

Toiset "kypsyy" hitaammin kuin toiset mutta kyllä tuota isän kanssa olemista olisi pitänyt harjoitella aikaisemmin.

Itse tulisin hulluksi jos lapset roikkuisi vain minussa...aina on isi kelvannut mutta hän onkin osallistunut lastenhoitoon alusta asti.

Muu maailma on sitten kuopusta "pelottanut" ja pienin askelin hän on uskaltanut enemmän ja enemmän...nyt on jo aika reipas alakoululainen mutta äiti on vielä ykkönen :)

Meillä neljä lasta, jotka kaikki kasvatettu suurinpiirtein samoin, mutta kaksi nuorinta olivat pienempinä (ensimmäiset 5.5.v.) tosi, tosi arkoja, vaikka olivat tottuneet sisaruksiinsa kavereineen ympärillään vauvasta asti. Pikkuhiljaa, ajan kanssa "reipastuivat". Edelleen ovat uusissa tilanteissa aluksi arkoja, mutta silti sosiaalisia.

Siis onko se vika ollenkaan. Erilaisten persoonien kanssa toimivat erilaiset temput, mutta ujous ei ole vika.

t. 2

yksi lapsi kuvaamasi kaltainen ja toinen taas ihan erilainen. Molemmat on kasvatettu periaatteessa samalla tavalla. Äidin kyljessä kiehnäävä lapsi on herkkä ja sopeutuu hitaammin muutoksiin. Hän siis tarvitsee turvallista aikuista avuksi uusissa tilanteissa, ryhmissä ja uusien ihmisten seurassa. Lapset nyt jo isompia, mutta edelleen suhtautuvat eri tavalla uusiin tilanteisiin.



Olen tullut siihen tulokseen että kyse on lapsen luontaisesta temperamentista. Lapset reagoivat tilanteisiin eri tavalla. Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut aiheesta hyvän kirjan. Ajattelin aikanaan niin että nautin näistä hetkistä, pienestä takiaisesta kyljessä. Vielä tulee aika jolloin lapset viipottavat omilla teillään ja toivoisin itse enemmän yhteistä aikaa.

Anna lapsen olla sellainen kuin on. 3,5 v on tosi pieni vielä eikä äidin kaipuu ole mikään huono juttu. Eniten lasta rohkaisee se, että hänet hyväksytään omana itsenään eikä anneta ymmärtää, että hän olisi jotenkin huono kun ei haluaisi luopua äidistä.

Älä huoli. Jos 15-vuotiaana edelleen roikuu, niin huolestu sitten :) Lapsestasi tulee luultavasti hieman muita rauhallisempi ja muutenkin mukavampi loppu elämäkseen. Isälle vaan jätät hoitoon niin rauhoittuu kyllä :)

itsenäisiksi ja sosiaalisesti kyvykkäiksi lapsiksi aikanaan, kunhan saavat aluksi roikkua kiinni niin paljon kun tarvitsevat - lempeän kannustuksen ja tuen myötä reviisi laajenee väistämättä jossain vaiheessa kun lapsi kehittyy.

isän kanssa, isä oli jopa puoli vuotta hoitovapaalla ja sen jälkeen on hoitanut 2 pv viikossa. Mutta silloinkin joka aamu lapsi jäi hysteerisenä itkemään äidin perään. Vieläkin on sama juttu, jos menen esim. jumppaan, huutaa, etten saisi mennä, itkee kovasti jne.

kyse on luonteesta. En ole pakottanut mihinkään, rohkaissut kyllä. Ja tosiaan töihin oli lähdettävä vaikka toinen roikkui lahkeessa :(



Mies syyttää asiasta minua ja siksi kysyin onko vika automaattisesti äidissä.

Ihan niinkuin joku nukuttaa lapsen uneen hyssytellen: lapsi saattaa tottua johonkin tapaan ja se voi olla että lapsi on aina äidin lähellä.



Ongelma tulee silloin vastaan kun pitäisi toimia toisin.



Meillä on 5 lasta ja olen huomannut että jos lasta ei totuta moneen asiaan niin lapsella ei ole joustavuutta myöskään. Se pitää oppia ja mieluiten tämäkin niin ettei huomaa että siinä opettaa, lähinnä totuttelua ja kehoittelua.



Aina elämässä ei kaikkea voi lapselle tarjota kaikkea ilman kiukkua ja huutoa. Onko sekään kamalaa? Minusta jos perusturvallisuus on kunnossa ja lapsi kokee rakkautta niin kyllä vähän sietää kovaakin.

Jostakinhan se lapsi on oppinut, että noin sopii käyttäytyä.

vaan opittu huono tapa.



Jopa koiranpennut yrittää tuota ja nekin pitää vain pieninä vähitellen totuttaa siihen, ettei ne todellakaan voi roikkua koko ajan puntissa kiinni.

Mutta joskus vanhemmat eivät jostain syystä ole onnistuneet vakuuttamaan lasta siitä, että tämä on turvassa ja siitä reaktio. Joskus vanhempien välissä on riitaa (vihaa) ja lapsi on siksi levoton.

Kyse on lapsen temperamentista ja synnynnäisestä tavasta reagoida asioihin. Ehkä miehellesi on vaikeaa lapsen torjunta noissa erotilanteissa, missä lapsi kaipaa luoksesi eikä hyväksy isää. Osa lapsista on tuollaisia, vaikka isä olisi kuinka rakas tahansa - äiti kun on kuitenkin ollut se ensisijainen hoitaja lapselle, on lapsen vaikeampi tehdä eroa hänestä. Iän myötä tilanne varmasti helpottuu, jos miehesi vaan kestää nyt turhautumisensa asian vuoksi. Kokemukseni mukaan tulee myös aika, jolloin tiettyihin asioihin lapsen mielestä ei kelpaa kuin isä, esimerkiksi laittamaan nukkumaan, tai isi on se joka lohduttaa. Kunhan isällä ja lapsella on tilaisuus yhdessäoloon.

Huutaa yleensä lähdettyäni sen 10 minuuttia, sitten rauhoittuu ja loppu menee ihan ok. Toki hysteerinen huutaminen on kaikille kurjaa. Miten siis eroon?



Entä jos ollaan kylässä, muut lapset leikkivät, mutta lapsi haluaa istua äidin kyljessä eikä pyynnöistä, kehoituksista jne. huolimatta mene mukaan. Usein olen mennyt lapsen kanssa toisten lasten mukaan tutustuttamaan, mutta riippumatta siitä kauan siellä olen lapsi tulee salamana mukaan jos lähden pois.