Lue keskustelun säännöt.
Kuoleman pelko ja alituinen ahdistus
21.08.2012 |
Miten tästä eroon? Olen lähes koko ajan ahdistuksen vallassa kun mietin lähimmäisten vanhenemista ja heidän lähestyvää kuolemaa. Miten selviän siitä eteenpäin jne. Eihän elämä voi näin mennä, että olen huolen ja surun täyttämä koko ajan vaikkei edes vielä mitään aihetta ole.
Kommentit (6)
auttaa, mutta mulla on ihan samanlaisia tuntemuksia. Jotenkin tuossa lähiaikoina on iskenyt tajuntaan että kukaan ei pääse sitä kuolemaa pakoon, vaan se tulee jokaisen kohdalle. Ja se ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pitempään, voisi olla hyvä etsiä ammattiapua. Toisaalta kyseessä voi olla joku ikäkriisi. Niiden aikana usein tajutaan elämän lyhyys ja ainutkertaisuus. Oli niin tai näin, niin keskustelu tuohon varmaan auttaa parhaiten. Oppii hyväksymään elämän rajallisuuden ja tarttumaan jokaiseen päivään jonka saa elää.
Olen aina ollut melankolinen mutta nyt pahentunut. Ikää tosiaan kohta 40v. Huomaan vanhempieni haurastuvan jne, se ahdistaa pahiten. Olen syönyt masennuslääkkeitäkin, nyt tosin taukoa ollut muutaman kuukauden. Tavallaan pelkään jääväni yksin..
Lähestyvän kuoleman odottamisen ei tarvitse olla pelkoa vaan kaipuuta.
ja tuo kuolemanpelko iskee joskus. Mä ajattelen että se on ihan normaalia ja terveellistä. Olet herkkä ihminen ja käyt syvästi läpi näitä asioita liittyen ihmisen kuolevaisuuteen. Siitä voi poikia syvää elämänviisautta.
Ite olen puhunut terapiassani tuosta ja terapeutin kanssa on mietitty mikä siinä kuolemassa pelottaa - kuoleminen itsessään, sairastuminen, kipu, avuttomuus, vanhenemisen ulkoiset merkit... yritä jäsentää pelkoasi. Ja sit voi miettiä mitä positiivista vanheneminen tuo. Jos sulla on vanhuksia ystävä/sukulaispiirissä, keskustele heidän kanssaan. On olemassa onnellisia ja tyytyväisiä vanhuksia ja moni kuolee rauhallisen ja kauniin kuoleman aikanaan "elämästä kyllänsä saaneena".
Itse ainakin haluaisin uskoa, että kun on oikein vanha, kuolemaa tavallaan odottaa eikä enää pelkää. Vanha ihminen on usein väsynyt ja yksinäinenkin kun ikätoverit ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Ehkä olisi tarpeen myös tarkastella omaa vakaumusta tai elämänkatsomusta, onko sellaista mistä saa lohtua kuoleman edessä?
Jos pitempään, voisi olla hyvä etsiä ammattiapua. Toisaalta kyseessä voi olla joku ikäkriisi. Niiden aikana usein tajutaan elämän lyhyys ja ainutkertaisuus.
Oli niin tai näin, niin keskustelu tuohon varmaan auttaa parhaiten. Oppii hyväksymään elämän rajallisuuden ja tarttumaan jokaiseen päivään jonka saa elää.