Kuvitteleeko masentuneet että elämä on yhtä auringonpaistetta koko ajan kaikille muille?

Jos ei jaksa sitä, niin paras jättää oman onnensa nojaan (tai toivottavasti jonkun sellaisen nojaan, joka jaksaa).



Raskasta se on:(

ainakaan kuvittele että muiden elämä on yhtä auringonpaistetta- kuitenkin se näyttää silti olevan helpompaa, ihan vaan siksikin että muilla ihmisillä on enemmän energiaa. Ja uskon, että elämä ei-masentuneena ON helpompaa kuin masentuneena, vaikkei yhtä juhlaa olisikaan. Onhan nyt minkä tahansa sairauden kanssa eläminen vaikeampaa kuin jos sairautta ei olisi.



Mutta sinä itse kuulostat melko rasittuneelta, mikä ei ole ihme, jos joudut koko ajan tekemään vain asioita, jotka on pakko tehdä. Mun mielestä ei ole normaali olotila, jos kokee, että sinne sängynpohjalle olisi helppo jäädä, musta normaalia on se, että sieltä haluaa nousta.



Eli jospa sä oot itse vähän masentunut ja siksi tuttusi jutut ärsyttää?



En ole sitä mieltä, että masentunutta pitää ymmärtää, ei tartte ymmärtää jos ei ymmärrä, ja siis onhan tuollainen valitus ärsyttävää, en mäkään jaksaisi kuunnella.

Olen itse masentunut, ajoittain vaikeasti. Itsetuhoisia ajatuksiakin on pahimmillaan ollut. Käyn silti töissä ja hoidan hommani ja elän normaalisti. Masennustunne väistyy ajallaan tullakseen taas joskus takaisin.



Pääpointti: koen olevani NORMAALI. On mun omasta päätöksestä kiinni, haluanko kuulua siihen populaan. Näillä mun tuntemuksilla voisin aivan hyvin mennä lääkäriin ja vaatia diagnoosin, joka oikeuttaisi lääkitykseen ja ikuiseen sairaseläkkeeseen.



JOskus masennuksen paras lääke on, että ei mene siihen diagnoosihysteriaan mukaan ja brändää itseään sairaaksi, joka ei muuhun pysty. On tosi helppo luovuttaa ja apatisoitua. Yhteiskunta suorataan tyrkyttää sitä uhrimentaliteettia.



Eläminen on kaikille, niille aidosti normaaleillekin usein pelkkää paskaa rutiinia, joka vaatii hirvittävästi sietämistä. Onni ei tule kenellekään ilmaiseksi.

kyllä jaksanut miettiä muiden elämää, siis että onko niillä helppoa vai vaikeeta. Mutta vertasin omaa oloani kyllä omaan aikaisempaan oloon ja olin pettynyt, miten ankeaksi oma elämä oli mennyt verrattuna omaan aikaisempaan.



Lisäksi lopetin yhteydenpidon kaikkiin omaa ydinperhettä kaukaisempiin, koska häpesin omaa huonouttani ja toivoin, ettei suurinosa tutuistani ikinä kuulisi kuulumisiani. Ei olisi tullut mieleenkään marista muille mitään, joten aika tylsää yleistämistä sulla ap.



Onko muuten esille nostamistasi aiheista päätellen läheisesi sattunut masentumaan sellaiseen aikaan, että hänellä on sitten jäänyt esim. opinnot kesken ja sitä kautta elämästä on tullut entistä kurjempaa? Yritä tsempata saamaan vaikka opiskelujen loppuunsaattamisesta kiinni, jotain konkreettisia hyviä neuvoja tai apua. Jos läheinen alkaa vertailla ja marista, siirry lempeästi mutta päättäväisesti muihin puheenaiheisiin.

se elämän helppous energiasta johdu vaan pettymysten sietokyvystä!

Olen itse masentunut, ajoittain vaikeasti. Itsetuhoisia ajatuksiakin on pahimmillaan ollut. Käyn silti töissä ja hoidan hommani ja elän normaalisti. Masennustunne väistyy ajallaan tullakseen taas joskus takaisin.

Pääpointti: koen olevani NORMAALI. On mun omasta päätöksestä kiinni, haluanko kuulua siihen populaan. Näillä mun tuntemuksilla voisin aivan hyvin mennä lääkäriin ja vaatia diagnoosin, joka oikeuttaisi lääkitykseen ja ikuiseen sairaseläkkeeseen.

JOskus masennuksen paras lääke on, että ei mene siihen diagnoosihysteriaan mukaan ja brändää itseään sairaaksi, joka ei muuhun pysty. On tosi helppo luovuttaa ja apatisoitua. Yhteiskunta suorataan tyrkyttää sitä uhrimentaliteettia.

Eläminen on kaikille, niille aidosti normaaleillekin usein pelkkää paskaa rutiinia, joka vaatii hirvittävästi sietämistä. Onni ei tule kenellekään ilmaiseksi.

sä tunnet siis olosi ajoittain masentuneeksi. Se on ihan normaalia, kaikki tuntevat niin. Noilla tuntemuksilla saisit varmastikin masennuslääkityksen, koska sitä tarjotaan nykyisin joka sairauteen, mutta eläkkeestä saisit kyllä vain haaveilla.

Masennus sairautena on ihan eri asia. Sanoit esim. että sinulla on ollut pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia- vakavasti masentuneena itsemurhaa saattaa ajatella aamusta iltaan koko päivän vuodesta toiseen, koska se on ainoa vähänkään helpottava ajatus siihen oloon.

Pahoittelen, jos oletkin ihan "oikeasti" masentunut, tekstisi perusteella vain et siltä kuulosta. Tai sitten masennuksesi on lievää.

Näköjään masennuksena pidetään sellaista, joka ei oikeasti sitä ole.

on tietysti omasta päätöksestä kiinni, haluaako yrittää parantua masennuksesta, mutta silti voi joutua käymään läpi useita terapioita, vielä useampia masennuslääkkeitä, useita sairaalajaksoja jne ennen kuin siitä masennuksesta todella on parantunut. Jos masennus paranee sillä, että päättää yhtenä päivänä että "nyt en ole enää masentunut", niin kyse ei ole ollut sairaudesta. Vaan TUNTEESTA. Siksi olisi parempi, jos masennus-sairaudella olisi oma nimi, niin sitä ei sekoitettaisi tuohon täysin normaaliin tunteeseen, jota jokainen ihminen toisinaan kokee. Masennus ainakin minulla esiintyy enemmänkin kaikkien tunteiden puuttumisena, lukuunottamatta kokopäiväistä ahdistusta.

kun on masis päällä niin ei tod kiinnosta kellä on auringonpaistetta tai kella paras palkka, kyllä se on oma napa ja olo joka vie kaiken huomion.



jos jaksaa valittaa ei ole masentunut, on vain kitkerä ihminen :P



terveisin yksi masentunut joka alkaa nähdä valoa tunnelinpäässä ja kohta jaksaa jo valittaa.. :D

Olen itse masentunut, ajoittain vaikeasti. Itsetuhoisia ajatuksiakin on pahimmillaan ollut. Käyn silti töissä ja hoidan hommani ja elän normaalisti. Masennustunne väistyy ajallaan tullakseen taas joskus takaisin.

Pääpointti: koen olevani NORMAALI. On mun omasta päätöksestä kiinni, haluanko kuulua siihen populaan. Näillä mun tuntemuksilla voisin aivan hyvin mennä lääkäriin ja vaatia diagnoosin, joka oikeuttaisi lääkitykseen ja ikuiseen sairaseläkkeeseen.

JOskus masennuksen paras lääke on, että ei mene siihen diagnoosihysteriaan mukaan ja brändää itseään sairaaksi, joka ei muuhun pysty. On tosi helppo luovuttaa ja apatisoitua. Yhteiskunta suorataan tyrkyttää sitä uhrimentaliteettia.

Eläminen on kaikille, niille aidosti normaaleillekin usein pelkkää paskaa rutiinia, joka vaatii hirvittävästi sietämistä. Onni ei tule kenellekään ilmaiseksi.

sä tunnet siis olosi ajoittain masentuneeksi. Se on ihan normaalia, kaikki tuntevat niin. Noilla tuntemuksilla saisit varmastikin masennuslääkityksen, koska sitä tarjotaan nykyisin joka sairauteen, mutta eläkkeestä saisit kyllä vain haaveilla.

Masennus sairautena on ihan eri asia. Sanoit esim. että sinulla on ollut pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia- vakavasti masentuneena itsemurhaa saattaa ajatella aamusta iltaan koko päivän vuodesta toiseen, koska se on ainoa vähänkään helpottava ajatus siihen oloon.

Pahoittelen, jos oletkin ihan "oikeasti" masentunut, tekstisi perusteella vain et siltä kuulosta. Tai sitten masennuksesi on lievää.

pahoittelen, että sä voidaksesi perustella oman saamattomuutesi elämässä vähättelet mun TODELLISTA terapialla, lääkkeillä, psykiatrin konsultoinnilla ym. hoidettua masennusta. Häpeä. Se että selviän sen kanssa, on sulle näköjään merkki siitä että en ole masentunut. KUSIPÄÄ. Mä ehkä tiedän itse paremmin tilanteeni. Miten kehtaat?

ja omia persooniaan. Valittavia, laiskureita ja kateellisiakin mahtuu joukkoon.

Mitään erityiskohtelua ei masentunut sairautensa vuoksi ansaitse. Kuten ei muutkaan sairaat.

Koska hän on masentunut, hän on tarmoton ja näköalaton. Ja silloin asiat varmaan sujuvatkin hänellä vaikeammin ja huonommin...



Minusta raskainta on, että masentuneen mieli on täysin itsekeskeinen. Kaikki pyörii hänen napansa ympärillä ja kaikki paha on jonkun läheisen ilkeyden, ymmärtämättömyyden ja empatiakyvyttömyyden syytä, ei koskaan masentuneen omaa harhaa tai väärää tulkintaa.



Joo, mun mies kärsii masennuksesta ja syyttää siitä minua...

Minä en ole nyt onneksi masentunut mutta olen kärsinyt vaikeasta masennuksesta aikoinani joten muistan kyllä millaista se oli.



En minä ainakaan ajatellut että elämä on auringonpaistetta muille. Enimmäkseen ajattelin että koko olemassaolo on pelkkää paskaa ja merkityksettömyyttä, ihan kaikille ja kaikkialla.



Ja ei, en todellakaan jaksanut yrittää mitään kun pahimmillaan tila oli semmoinen että itku pääsi uupumuksesta kun piti jaksaa mennä suihkuun tai pukea vaatteet. Ei siinä pakot paljoa auttaneet... Ja mistä se sisäinen PAKKO edes tulisi kun ei välitä enää mistään ja odottaa vain kuolemaa.

Sukulaiseni mies sairastui, taisteli elämästään pari vuotta ja kuoli. Sukulaiseni sai jo miehen eläessä masennusdiagnoosin ja kerta viikkoon terapiaa ja jotain lääkkeitäkin, en tiedä tarkemmin, koska hän ei halua niistä puhua. Jo pari kuukautta diagnoosista hän sai työkyvyttömyyspäätöksen ja vuoden kuluttua, miehensä vielä ollessa elossa, eläkepäätöksen. Siis ihan perusterve ihminen, jonka elämässä oli tosi rankka vaihe, passitettiin pois työelämästä ja hänen elämänsä ainoaksi sisällöksi jäi sairaan hoitaminen ja kerran viikossa terapia, jossa käytiin läpi lapsuutta ja etsittiin sieltä syytä masennukseen, vaikka idiootimpikin olisi voinut sanoa, mistä se syy nyt luonnollisesti johtui.



Jos tuttuni olisi joutunut käymään töissä edes silloin tällöin tai hänelle olisi pidetty työpaikkaa vapaana, veikkaan, että hänestä olisi miehen kuoleman jälkeen saattanut kuntoutua ihan kelpo kansalainen. Sen sijaan häneltä vietiin kaikki, minkä takia toimia normaalisti. KUn mies kuoli, hän katkaisi välit kaikkiin sukulaisiinsa, koska nämä olivat kohdelleet häntä jossakin vaiheessa lapsuutta tai nuoruutta väärin. Terapeutti kun oli vakuuttanut, että ei tarvitse olla tekemisissä ilkeiden ihmisten kanssa, ja me sukulaiset olimme kuulemmma ilkeitä. Lapsuudesta oli revitty värittyneitä tapahtumia, jotka todistivat traumaattisesta lapsuudesta. Pikkuveljeä oli paapottu, ja sukulaista laitettu häntä hoitamaan 15-vuotiaana. Isoveli sai kaiken aina helpolla. Serkut yrittivät hyötyä ja olivat ilkeitä, tädit ja sedät leuhkoja ja epämiellyttäviä. Kaikkeen löytyi jokin tapaus, jonka sukulaisnainen muisti "omalla tavalla".



Nyt tämä nainen makaa kotona masentuneena. Ei käy töissä, on eläkkeellä, nuori ihminen! Ei tapaa ystäviä eikä sukulaisia, kun nämä ovat syypäitä masennukseen.



En tiedä kaikkea masennuksen hoitovaiheita, mutta ei tämä ainakaan minusta kuulosta hyvältä hoidolta. Me sukulaiset emme ole riistäneet häntä, ja jos hänellä on lapsuudestaan aika kiistanalaisia muistoja, niin ainakin hän olisi voinut niistä ensin keskustella kanssamme muutenkin kuin vain syyttämällä.



En ymmärrä tällaisen rikkirepivän ja yksityiskohtaisten (ja väärien) muistojen repiminen terapiassa esille ja niiden väittäminen syypääksi pahaan oloon,kun on selvää, että sukulaiseni suree miestään. Esim. tällainen muisto on sukulaisellani lapsuudesta: me serkukset leikimme usein 10 tikkua laudalla, ja erään kerran sukulaiseni oli se, jonka piti ponkaista laudalta tikut. Lautapa osuikin häntä leukaan ja siitä tosiaan jäi arpikin. Tämä oli kuulemma meidän serkkujen vika, olimme juonineet asian niin, että lauta osui leukaan...



Tällaista hoitoa nykypäivän Suomessa!

on tietysti omasta päätöksestä kiinni, haluaako yrittää parantua masennuksesta, mutta silti voi joutua käymään läpi useita terapioita, vielä useampia masennuslääkkeitä, useita sairaalajaksoja jne ennen kuin siitä masennuksesta todella on parantunut. Jos masennus paranee sillä, että päättää yhtenä päivänä että "nyt en ole enää masentunut", niin kyse ei ole ollut sairaudesta. Vaan TUNTEESTA. .

Toisaalta itse paranin diagnosoidusta masennuksesta lopulta juurikin omaa ajatusmaailmaa muuttamalla. Kokeilin myös lääkehoitoa mutten saanut siitä apua. Aikani sitten pohjalla kierittyäni aloin järjestää koko maailmankuvani palikoita uudelleen ja vähitellen sieltä se nousu lähti. Ei hetkessä, ei pakottamalla, vaan kyseenalaistamalla kaiken mihin oli ennen uskonut ja luomalla ihan toisenlaisen uskomusperustan elämälleni.

Sukulaiseni mies sairastui, taisteli elämästään pari vuotta ja kuoli. Sukulaiseni sai jo miehen eläessä masennusdiagnoosin ja kerta viikkoon terapiaa ja jotain lääkkeitäkin, en tiedä tarkemmin, koska hän ei halua niistä puhua. Jo pari kuukautta diagnoosista hän sai työkyvyttömyyspäätöksen ja vuoden kuluttua, miehensä vielä ollessa elossa, eläkepäätöksen. Siis ihan perusterve ihminen, jonka elämässä oli tosi rankka vaihe, passitettiin pois työelämästä ja hänen elämänsä ainoaksi sisällöksi jäi sairaan hoitaminen ja kerran viikossa terapia, jossa käytiin läpi lapsuutta ja etsittiin sieltä syytä masennukseen, vaikka idiootimpikin olisi voinut sanoa, mistä se syy nyt luonnollisesti johtui.

Jos tuttuni olisi joutunut käymään töissä edes silloin tällöin tai hänelle olisi pidetty työpaikkaa vapaana, veikkaan, että hänestä olisi miehen kuoleman jälkeen saattanut kuntoutua ihan kelpo kansalainen. Sen sijaan häneltä vietiin kaikki, minkä takia toimia normaalisti. KUn mies kuoli, hän katkaisi välit kaikkiin sukulaisiinsa, koska nämä olivat kohdelleet häntä jossakin vaiheessa lapsuutta tai nuoruutta väärin. Terapeutti kun oli vakuuttanut, että ei tarvitse olla tekemisissä ilkeiden ihmisten kanssa, ja me sukulaiset olimme kuulemmma ilkeitä. Lapsuudesta oli revitty värittyneitä tapahtumia, jotka todistivat traumaattisesta lapsuudesta. Pikkuveljeä oli paapottu, ja sukulaista laitettu häntä hoitamaan 15-vuotiaana. Isoveli sai kaiken aina helpolla. Serkut yrittivät hyötyä ja olivat ilkeitä, tädit ja sedät leuhkoja ja epämiellyttäviä. Kaikkeen löytyi jokin tapaus, jonka sukulaisnainen muisti "omalla tavalla".

Nyt tämä nainen makaa kotona masentuneena. Ei käy töissä, on eläkkeellä, nuori ihminen! Ei tapaa ystäviä eikä sukulaisia, kun nämä ovat syypäitä masennukseen.

En tiedä kaikkea masennuksen hoitovaiheita, mutta ei tämä ainakaan minusta kuulosta hyvältä hoidolta. Me sukulaiset emme ole riistäneet häntä, ja jos hänellä on lapsuudestaan aika kiistanalaisia muistoja, niin ainakin hän olisi voinut niistä ensin keskustella kanssamme muutenkin kuin vain syyttämällä.

En ymmärrä tällaisen rikkirepivän ja yksityiskohtaisten (ja väärien) muistojen repiminen terapiassa esille ja niiden väittäminen syypääksi pahaan oloon,kun on selvää, että sukulaiseni suree miestään. Esim. tällainen muisto on sukulaisellani lapsuudesta: me serkukset leikimme usein 10 tikkua laudalla, ja erään kerran sukulaiseni oli se, jonka piti ponkaista laudalta tikut. Lautapa osuikin häntä leukaan ja siitä tosiaan jäi arpikin. Tämä oli kuulemma meidän serkkujen vika, olimme juonineet asian niin, että lauta osui leukaan...

Tällaista hoitoa nykypäivän Suomessa!

Valitettavasti osa psykiatreista on hyvin aivokemia- ja lääkekeskeisiä ja tuntuvat ajattelevan että masennus ei koskaan johdu ulkoisista tekijöistä vaan se on satunnainen aivokemian häiriötila, johon tietysti ainoa oikea hoito on lääkitys.

Huvitti kun joskus uutisoitiin että oltiin hämmästyneitä tutkimustuloksesta jossa oli huomattu että puolison kuolema aiheuttaa masennusta. Tosi hämmästyttävää, ennen jokainen ymmärsi että sellainen vaihe on suuressa surussa normaali ja lähes aina itsestään ohimenevä.

Meillä kun lapsi joskus kuoli niin mies käytti aikansa lääkkeitä että jaksoi nousta aamulla töihin.

Itse en käyttänyt lääkkeitä.



Ei surua tai alakuloa tai masentuneisuutta mitata sillä miten paljon vetää lääkkeitä.



Kyllä se työ pitää aina tehdä elämänsä eteen, ei lääkkeet mitään tee. Nappaa pois kurjinta tunnetta mutta niinkuin minä: jaksaa paskassa kellua ilmankin lääkkeitä.

Minusta raskainta on, että masentuneen mieli on täysin itsekeskeinen. Kaikki pyörii hänen napansa ympärillä ja kaikki paha on jonkun läheisen ilkeyden, ymmärtämättömyyden ja empatiakyvyttömyyden syytä, ei koskaan masentuneen omaa harhaa tai väärää tulkintaa.

Mikään ei koskaan ole masentuneen oman valinnan tulos vaan aina JONKUN MUUN syy.