Miten itsesäälistä voi parantua?

Mä olen jotenkin niin luovutuskannalla, ettei ole tosikaan. Popsin masennuslääkkeitä, koska olen ollut synnytyksen jälkeen melkoisen alakuloinen ja ajatukset olleet synkkiä. Lisäksi väsymys on ollut kovaa.



En tunnu siltikään pääsevän pakoon tiettyjä asioita. En koe saaneeni yhtään lisää pirteyttä ja jaksamista. Olen saanut pontta suorittaa päivittäisiä pakollisia asioita enemmän ja tekemään harrastustöitä (käsitöitä), mutta en saa kerättyä motivaatiota lenkille, salille tai pyöräilemään vaikka mittari vaa'assa on vaarassa heilataa kolminumeroiseen lukuun.



Peilistä katson itseäni ja tuntuu, että pakahdun häpeään ja kammoan itseäni. Siitäkään huolimatta en saa itseäni niskasta kiinni. VAjoan aina vain syvemmälle suohon.



Ja mikä typerintä, melkein purskahdin itkuun, kun mies (joka ei harrasta mitään liikuntaa juurikaan) ilmoitti ensi kesänä menevänsä juoksemaan maratonin. En epäile hetkeäkään, etteikö hän sitä tee ja juoksee vaikka mikä olisi.



Minä, joka haluaisin juosta, onnistua ja kokea mielihyvää lenkkeilystä, en saa itseäni aloittamaan harrastusta ja laihtumista. En todellakaan koe mieheni onnistumisia (asiassa kuin asiassa siis) kannustimena. Hän onnistuu aina kaikessa ja minä olen vain keskinkertainen. En hyvä missään. Ja sitten hän ikään kuin tulee ja valtaa sen viimeisenkin oman 'alueeni'.



Mulla ilmeisesti viiraa päästä, mutta toivon että nämä olisi vain masennuksen oireita. Ja ei, emme voi lenkkeillä yhdessä. En koe miehen läsnäoloa kannustavaksi tai kivaksi yhteiseksi haasteeksi vaan ahdistavaksi ennemminkin.



Mistähän päästä sitä lähtisi itseään parantamaan? Pitäisikö laihtua, hukata itsesääli ja apatia, parantua masennuksesta vai väsymyksestä vai pitäskö vaan hakeutua lobotomiaan?