Miksi nykyään on niin yleisä kaikki masennukset, paniikkihäiriöt, ujot pissat ja ties mitkä?

sun kaverisi ei olisi silloin myöntänyt, että ei tule ikeaan paniikkihäiriön takia. Se olisi vaan sairastunut lähtöaamuna äkilliseen mahatautiin. Tai selittänyt, että ruotsalaiskapitalistia ei tarvi tukea, se kuitenkin riistää pieniä kiinalaisia nyrkkipajalaisia. Ei ois kehdannut sanoa, miksi, mut ois kuitenkin ollut pakko välttää mukaan tuleminen.



SIinä oot kyllä ihan oikeassa, että aikoa monta paikkaa jää menemättä ja työttömyyteenkin se vaikuttaa. Ei niitä häiriöitä kukaan tahallaan hanki.

Kun talvisodan aikaan alkoi tulla ruostetta rajan takaa tähän suuntaan, ihmisillä oli kans paniikkihäiriö, mutta vähän toisen tyyppinen, kuin se Ikea-paniikki ! Silloin raavittiin kakaroille pettuleipää särpimeksi ja oli vähän toisenlaiset huolet ja ujotpissat kuin nykyaikana ! Nykyään ihmisillä ei ole muuta päiviteltävää ja panikoitavaa kuin oma pikku ujo pisu.

mutta seuraukset ovat olleet sitten vakavammat. Synnytyksen jälkeinen masennus johti usein lapsen kuolemaan, erilaiset mielenterveysongelmat itsemurhiin paljon nykyistä useammin, tai väkivallantekoihin, joita niitäkin oli ennen enemmän.



Koulu jäi yksinkertaisesti kesken, jos ei siellä selvinnyt, ja on niitä syrjäytyneitä ja kylähulluja ennenkin ollut. Silloin niitä vain ei pidetty normaaleina ihmisinä, joiden toiminnan syitä olisi mietitty.

Ei tiedetty mikä vaivaa. Oma äitinikin kärsi nuorena paniikkihäiriöstä, mutta ei sille ollut silloin nimeä. Ihmiset vaan eristäytyivät ja oli näitä "outoja" huoneisiin sulkeutuneita. Ei masennustakaan ymmärretty eikä siitä puhuttu. Nyt on onneksi apua ja lääkkeitä saatavilla.

ei tarvinnut poistua omalta kotitilalta ne eivät tulleet niin selvästi esiin. Maailma on nykyisin paljon monimutkaisempi ja moniarvoisempi kuin aikaisemmin, aiemmin pärjäsi kunhan teki kotipuolessa hommat, ei tarvinnut olla sosiaalisesti yhtä taitava kuin nykyään, osata tietoteknikkaa, analysoida ja päätellä itse asioita. Lapsetkin kasvatettiin miten sattuu, ei kotoa tullut välttämättä kovin hyviä ihmissuhde- ja tunnetaitoeväitä. Työelämä oli paljon vaatimattomampaa ja kiireettömämpää, aputöitä oli paljon - heikoimmillakin lahjoilla pärjäsi ja työllistyi.



Nyt lisäksi tietomäärä on kasvanut todella paljon, tiedetään erilaisista uhista ja hyvinvoinnille olennaisista asioista enemmän - kyllähän se voi ahdistaa.

pää kipeä tai sitten vatsa. Milloin mitäkin, mutta onneksi tälle vaivalle on nykyään nimi, eikä tarvi ajatella että olen ainoa joka tästä kärsii ja hävetä sen vuoksi....

tosin tiettyyn maailman aikaan oli siinä mielessä helpompaa, että elämä pyöri pienessä piirissä ja rutiinit olivat selviä. Vaikka masennus esim. helposti johti itsemurhaan, niin kyllä ne lehmät lypsettiin, vaikka vähän ahdistikin. En tarkoita, että työ olisi ollut helppoa, mutta rutiininomaisuus auttoi selviytymään.



Tuo talvisota vertaus nyt vähän ontuu. Oli silloinkin paniikkihäiriöisiä, diagnoosi oli vain rintamakarkuruus ja hoitomuoto teloitus.

Ei tiedetty mikä vaivaa. Oma äitinikin kärsi nuorena paniikkihäiriöstä, mutta ei sille ollut silloin nimeä. Ihmiset vaan eristäytyivät ja oli näitä "outoja" huoneisiin sulkeutuneita. Ei masennustakaan ymmärretty eikä siitä puhuttu. Nyt on onneksi apua ja lääkkeitä saatavilla.

Itse uskon että osa (pahimmat tapaukset) on saaneet apua tästä hoitokulttuurista - he olisivat ennen jopa saattaneet päätyä itsemurhaan kun ei saa apua.

Mutta sitten nämä lievemmät tapaukset voivat jopa saada haittaa siitä että nämä ongelmat medikalisoidaan. Esim. itse olen sairastanut paniikkihäiriötä ja se on diagnosoitu, olen syönyt bentsoja siihen jne. Joskus tuli tästä kotona puhetta, ja isäni sitten totesi että oli hänelläkin nuorena tuollaista mutta hän vaan ajatteli että se kuuluu elämään ja jatkoi elämistä (ilman mitään hoitoja) ja vuosien myötä se meni ohi. Näinhän se tosiaan useimmilla ennen meni, että elämää jatkettiin koska oli pakko, masentuneena tai paniikkihäiriöisenäkin, ja vähitellen nämä vaivat menivät ohi. Itsekin heitin sitten lääkkeet roskikseen, aloin suhtautua paniikkihäiriöön vain persoonallisena ominaisuutena josta ei tarvi tehdä ongelmaa, ja muutamassa vuodessa koko häiriö katosi.

maailma on erilainen.



Ennen "kylähullut" pärjäili omilla kylillä ja ihmisarka työhullu pärjäsi vaikka metsätöissä ja maatalon töissä.



Nälkä oli myös hyvä konsultti motivoimaan eikä ainakaan kesällä maalla ehtinyt masennusta potemaan.

eli on ihan hyvä että myös lievemmin oireilevat saavat (keskustelu)apua oireiluunsa. Muuten helposti häiriöt seuraavat vuorovaikutuksen kautta isältä tai äidiltä lapsille. Kummatkin häiriöt korreloivat lapsuuden vuorovaikutuskokemusten ja tunnetaitojen kanssa liittyen ihmisen perusturvallisuuden tunteeseen ja kiintymyssuhteeseen.



Talvisodassa joo "pärjättiin", mutta kait nyt jokainen ymmärtää, että se jätti hyvin laajamittaisia traumoja ja vakavia mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat sukupolvien ajan suomalaisten hyvinvointiin.

ja ehkä päästettiin päiviltä joku ihminen. Väkivaltaa on ollut aina, ja kyllä siinä on ollut heikko mielenterveys usein syynä.



Ja kuka kaipaa vanhoja hyviä aikoja voi muistella samalla kuinka yleistä lasten tapot ja pahoinpitelyt olivat. Vanha kansanrunous on täynnä lasten pahoinpitelyä kuvaavia runoja. Ylipäätään lasten kasvatus perustui nöyryytykseen ja rangaistuksiin - todella tasapainoisen kuvan antaa sen ajan ihmisistä!

Ennen vastaanottoa piti käydä pissalla ja kaveri tuli yhtä aikaa vessaan. Vaikka kuinka yritin, niin eipä tulla pisaraakaan. Teeskentelin sitten pissanneeni ja kävin uudelleen vessassa vastaanoton jälkeen.



Naapurin ukko alkoi vanhemmiten eksyä lähmetsikköön, joka oli heidän pihansa vieressä. Ei aina tuntenut tuttuja ihmisiäkään. Oli siis vanhuudenhöperö / seonnut.



Yhdeltä sukulaiselta kuoli lapsi kohtuu lasketun ajan tienoilla. Sen jälkeen sitä ei oikein huvittanut mikään eli oli laiska. Joskus huvitti mennä johonkin, mutta sitten viime hetkellä ei enää voinutkaan lähteä, kun tuli sellanen olo ettei voi poistua kotoa. Eli oli päässä vikaa. Tai sitten se oli sitä jakomielitautia eli kun ei oikein tiedä mitä mieltä olis.



Mun serkku oli huonosti kasvatettu. Ei pysynyt millään paikoilaan koulussa ja käytösnumero oli parhaimmillaan kutonen. Tarkkikselle ei joutunut, kun oli niin pieni koulu ettei ollut tarkkista. Sai sitten aikuisena ADHD-lääkkeet. En viitti sanoo kuka, kun kaikki kumminkin tuntee.

Esim. itse olen sairastanut paniikkihäiriötä ja se on diagnosoitu, olen syönyt bentsoja siihen jne. Joskus tuli tästä kotona puhetta, ja isäni sitten totesi että oli hänelläkin nuorena tuollaista mutta hän vaan ajatteli että se kuuluu elämään ja jatkoi elämistä (ilman mitään hoitoja) ja vuosien myötä se meni ohi. Näinhän se tosiaan useimmilla ennen meni, että elämää jatkettiin koska oli pakko, masentuneena tai paniikkihäiriöisenäkin, ja vähitellen nämä vaivat menivät ohi. Itsekin heitin sitten lääkkeet roskikseen, aloin suhtautua paniikkihäiriöön vain persoonallisena ominaisuutena josta ei tarvi tehdä ongelmaa, ja muutamassa vuodessa koko häiriö katosi.

Nykyään varmaan yksi suurimpia syitä medikalisaatioon on se, että työelämä tarvitsee enimmäkseen juuri sellaisia yhdenlaisia työntekijöitä: sosiaalisia, iloisia, älyllisesti suorituskykyisiä, joustavia, sopeutuvia ja aktiivisen oma-aloitteisia. Muille ei oikein ole paikkaa missään.

Ennen sellaiset ammatit, joissa tarvitsi olla ihmisten keskuudessa huomion kohteena, olivat pientä vähemmistöä. Nykyään kun suurin työllistäjä ovat palvelualat, eivät maatalous ja alkutuotanto, käytännössä kaikki ammatit ovat tällaisia.

Itsellänikin on kokemusta fyysisesti raskaasta, mutta erittäin simppelistä työstä, jossa ei tarvinnut olla tekemisissä edes työkavereiden kanssa ellei senpäiväinen kunto sitä kestänyt. Nykyään tällaisia ammatteja on enää hyvin vähän. Kykenin tuota työtä tekemään masentuneenakin - välillä saatoin koneiden melussa ja suojainten suojassa itkeä vollottaa koko työpäivän, mutta ei sitä kukaan nähnyt eikä se estänyt minua saamasta hommia hoidetuksi kuitenkaan. Vaikka olin niin lamautunut etten kotona meinannut arkisista asioistani selvitä, töistä kuitenkin selvisin, koska siellä riitti että raahautui aamulle paikalle ja teki sen jälkeen tasan mitä käskettiin - vaikka sitten välillä jahkaillen ja hitaasti, pääasia että teki.

Nykyään työskentelen nykyajalle huomattavasti tyypillisemmässä ammatissa: asiantuntijahenkisestä asiakaspalvelutiimityötä, jossa aivan arkisetkin työtehtävät vaativat hyvää ongelmanratkaisukykyä ja nopeaa oma-aloitteista reagointia uusiin tilanteisiin. Nykyisestä työstäni en missään tapauksessa selviytyisi siinä kunnossa, missä tuolloin vuosia sitten olin. Olisi pakko joko jäädä pitkälle sairaslomalle tai sitten yrittää jotenkin selviytyä lääkityksen ja terapian avulla (varmasti silti tarvitsisin lomaa alkuun, ennenkuin ne alkaisivat toimia). Sellaisia yksinkertaisempia ja ennen kaikkea yksinäisempiä tehtäviä, joihin minut voisi toipumisajaksi siirtää, ei kertakaikkiaan ole, ei täällä eikä missään muuallakaan.

esivanhemmat kokeneet suunnatonta ahdistusta Ikeassa, jos heidät olisi sinne repäisty toikkaroimaan.