Lue keskustelun säännöt.
Suren, kun olen menettänyt hyvän ystäväni lapsettomuuden vuoksi.
02.06.2012 |
Minun ystäväni ei pidä minuun eikä toiseenkaan yhteiseen ystäväämme enää mitä yhteyttä. Syynä on hänen kokemansa lapsettomuus. Ymmärrän kyllä, että hän kärsii, niin kärsisin minäkin hänen sijassaan. Suru on kuitenkin helposti pinnassa, kun hän ei enää halua olla seurassamme. Joskus vain soittelee. hän on itse sanonut, että olemme kyllä hienotunteisia (ei esim puhuta vain lapsista), muttta hän on niin kateellinen ja katkera ettei voi seurassamme olla.
Täydestä sydämestäni toivon, että hän saisi lapsia, mutta valitettavasti en voi siinä auttaa. Suren myös hänen puolestaan.
Mitä luulette, että onko tulevaisuudessa toivoa, että voisimme vielä viettää aikaa yhdessä? En puhu kuukausista vaan vuosista?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna ystävällesi aikaa. Lapsettomalle on rankkaa nähdä, että "kaikki" hänen ympärillään saavat lapsia, "vain" hän ei, ja kuten ymmärrät, se tekee totta kai katkeraksi. Et voi auttaa ystävääsi tässä tilanteessa kuin antamalla aikaa ja muistuttamalla aina välillä, että ystävyytenne on yhä siellä jossain, odottamassa. Jossain vaiheessa ystäväsi alkaa joko päästä asian yli tai toivottavasti onnistuu lapsettomuushoidoissa, ja saat ystävyytenne takaisin. Joskus auttaa lapsien kasvukin - ainakin itselleni pikkuvauvat aiheuttavat pahimmat kateuskohtaukset, ja sen iän jälkeen helpottaa.
Itse olen ollut lapsettomuushoidoissa kolmisen vuotta, tuloksetta, ja tajuan kyllä, että sen sivusta seuraaminen on rankkaa lähipiirillekin. En silti aina/usein jaksa olla onnellisten vauvaperheiden seurassa, se tekee liian kitkeräksi, vaikka tietysti iloitsen heidän puolestaan enkä toivoisi tällaista kurjuutta kellekään.