Anorektikkojen äidit

Anoreksiassa nykykäsityken mukaan on suolisto-ongelma. Anoreksialla on yhteys autismiin.

Yllä olevassa tapauksessa kyseessä näyttää olvan psykodynaaminen osastohoito.  Se ei ole sovelias autismikirjon häiriöiden hoitoon.

mutta muuten tiedän asiasta.



Toki olet oikeassa, hoito vaihtelee erittäin paljon mihin sattuu hoitoon pääsemään. Parasta olisi syömishäiriöihin erikoistuneet yksiköt koska heidät on koulutettu syömishäiriöihin. Tavallisella nuoriso/aikuispsykiatrisella osastolla ei (vielä) välttämättä ole kokemusta kovin paljon, ja hoito voi olla hyvinkin hajanaista.



Mutta. Muista että syömishäiriöisen tie on pitkä ja kivinen. Osastohoitokaan ei ihmeitä voi antaa. Hoidossa ei voi pitää ikuisesti.

Yleensä osastohoidossa ei kauheasti välttämättä päästä edes käsittelemään psyykkisiä asioita jotka syömishäiriöön ovat johtaneet hoitoaikojen lyhyydestä johtuen, tai ihan siitä että potilas ei ole valmis millään tasolla asioita käsittelemään.

Hoitajat eivät myöskään ole psykoterapeutteja.



Syömishäiriöisen kanssa pitää tosiaan se muistaa että parantuminen (jos sitä edes kokonaan tapahtuu) ei yleensä tapahdu edes muutamassa vuodessa vaan se vaatii erittäin pitkän ajan ja potilaan oman halun parantua sairaudestaan.



Googlaa jos löytäisit syömishäiriöisten vanhempien ryhmää asuinpaikastasi :)



Jaksamista perheellesi.

syömishäiriöt ovat vain pikku teinipissisten hömpötystä, joka ajan kanssa menee ohi. Täysi-ikäisiä ja aikuisia syömishäiriöisiä ei oikein tunnusteta edes olevan.



Tältä minusta tuntuu. Olen itse sairastunut jo ilmeisesti 10-vuotiaana, syönyt oireillen jo 5-vuotiaana, mutta minä oksensin ruokani, joten minua pidettiin tyhmänä. Olisi pitänyt pikkutytön ymmärtää, ettei sitä ruokaa ahdeta niin paljon, että oksentaa. Tämä oli siis saamani hoito.



Olin lapsuuden hoikka, mutta normaalipainossa ja aloin laihtua vasta päästessäni opiskelemaan. Sain jopa laksatiivien käytöstä ja jatkuvasta oksentelusta sisäisen verenvuodon, mutta en hoitoa syömisongelmiin. Olinhan jo aikuinen ja minun tulisi ymmärtää nämä asiat.



Sairastin 24 vuotta, ja suhteeni ruokaan tuskin koskaan tulee olemaan terve. Mutta hoitoa ei tippunut, eikä tipu.

Kun ruoasta tehdään ongelma

Osastolle lapsemme joutui nimenomaan alivilkkautensa takia. Hän vaatii rohkaisua toimilleen, kun taas muut lapset tarvitsevat kuria. Osastolla onkin lapsellemme ilmaantunut uusia ongelmia. Ensimmäinen ongelma syntyi soittimesta, josta hän joutui luopumaan. Toinen ongelma tuli taskuun unohtuneesta purkkapussista. Komas ongelma syntyi margariinin syönnistä, kun voimariinia ei osastolla ole tarjolla. Myös yömaidon ja kalanmaksan jättäminen tuotti hänelle tuskaa. Vastapainoksi lasta on yritetty opettaa myös nauttimaan roskarouasta, limusta ja makeisista, joita tarjoillaan kiitokseksi hyvästä käytöksestä. Ongelma on kun lapsi inhoaa noita ruokia. Kotona tämä ei ole ongelma, sillä emme kotona ole tarvinnut palkita lapsia kyseisillä keinoilla. Kannustus ja hyvä sana tuntuvat olevan paras palkkio.

Haluaisin itse parantuneen  anorektikon äitinä rohkaista sinua. Tärkein onoikea terapia. Pyydä lääkäriä tekemään sellainen lausunto, että tyttäresi saa Kelan tukemaa terapiaa. Terapeutin pitäisi olla mieluiten nuorisoterapeutti. Tyttäreni kävi terapiassa muutaman vuoden ja on nyt terve. Tosin hän sai myös hyvää osastohoitoa.

Harmi, että miehesi ei pysty tukemaan. Hain itse myös terapia-apua tyttären sairastellessa, se auttoi minua ja koko perhettä.

Voimia, kaikkea hyvää. Tilanne on rankka, mutta ei toivoton. Lujan lempeä äiti, joka saa itselleen tukea, on anorektikolle hyväksi. Päivä kerrallaan, toivoa unohtamatta!