Surettaa, kun mieheni on keskustelukyvytön ja meillä ei ole mitään puhumista...

Tai mä yritän saada mieheni kanssa keskustelua aikaiseksi, mutta se ei onnistu, koska mieheni ei kuuntele eikä kuule, katsoo aina telkkaria, puhuu puhelimeensa, on kavereillaan tai tietokoneella...



Jos puhun hänelle, kun katsoo telkkaria, ei oikeasti kuule mitään. Jos menen telkkarin eteen, jotta hän kuulisi jos mulla on jotain oikeastikin tärkeää asiaa, hän kuikuilee ohitseni ärtyneen näköisenä ja kuittaa asian "joo joolla".



Jos joskus harvoin onnistun saamaan meidät yhtäaikaa kahvipöytään tai ruokapöytään syömään, hän syö nopeasti katsettaan lautasesta irroittamatta ja kiirehtii takaisin omiin puuhiinsa.



Jos kysyn, milloin hänellä olisi aikaa varattuna keskusteluun kanssani, hän ei vastaa mitään eikä ainakaan tee mitään asian eteen, saan siis odottaa turhaan keskusteluyrityksiä hänen puoleltaan.



Usein, kun puhun hänelle, hän ei tosiaan kuule mitään, ei edes käänny katsomaan minua päin, ei vastaa mitään, ei edes äännähdä mitään kuulemisen merkiksi.



Lasten kanssa kyllä juttelee, mun jutut tai keskustelut mun kanssa on jotenkin miehelle vaan tosi tarpeettomia tai ei-kiinnostavaa puuhaa.



Mies ei myöskään kysele multa koskaan mitään, vaikka tietäisi, että mulla olisi ollut jotenkin erikoinen päivä tai jotain. Itse sitten joskus kerron miten päiväni/tapahtunut on mennyt, mutta mies ei siltikään kommentoi mitään, korkeintaan "aha". Mitään varsinaista _keskustelua_ ei miehen kanssa saa aikaiseksi.



Joskus HARVOIN hän saattaa intoutua kertomaan mulle esim. jotain työjuttujaan, mutta ne taas ovat sellaisia joihin mä en voi sanoa kuin "aijaa" kun kertoo sellaisista asioista jotka tarvitsisivat erityistietämystä, jotta niihin voisi jotain muutakin kommentoida. Tai alkaa kertoa esim. jostain auton moottorin osasta tms.



Meillä ei siis keskustella mitään, ikinä. Sanomme toisillemme hyvää huomenta, hyvää yötä, ja siinä välissä tällaisia lauseita "Annatko lapselle välipalaa" "pitäisi käydä kaupassa, tarviiko tuoda jotain" "ripustatko pyykit, mä imuroin" "laitatko telkkaria isommalle/pienemmälle" yms.



Tunteista meillä ei oo koskaan keskusteltu, tai mistään tulevaisuuden suunnitelmista tms. Tai joskus mä oon yrittänyt (nykyään yhä harvemmin, kun miestä ei saa niihin mukaan, joten siitä tulee vain yksinpuhelu, johon mies ei välttämättä kommentoi mitenkään väliin, edes ynähtelemällä, on vaan hiljaa eikä edes katso minuun, saattaa alkaa selata kanavia tai plärätä lehteä tms. mitä nyt ulottuvilla sattuu olemaan, jos alan puhua jostakin)



Mä olen huomannut, ettei meillä ole kertakaikkiaan mitään yhteistä, paitsi lapsi, laina talosta ja auto. Mikä kiinnostaa mua, ei vois miestä vähempää kiinnostaa, ja mikä kiinnostaa miestä, ei kiinnosta mua tai en ymmärrä siitä mitään.



Ei tässä muuten mitään vikaa olisi, mies käy töissä, on hyvä isä, rehellinen ja luotettava, mutta mä tunnen itseni niin pirun yksinäiseksi. On mulla kyllä paljon kavereita, mutta tätä arkea olisi kiva kun joku jakaisi... Mä haaveilen ihan niin yksinkertaisista (?) asioista kuin esim. että käytäisiin miehen kanssa kahdestaan kaupassa, kuljettaisiin kauppa läpi yhdessä, juteltaisiin mitä ostetaan ja mitä ruokaa tehtäis. (Jos me joskus harvoin mennään yhdessä kauppaan, mies häviää hyllyjen uumeniin ja tuo sieltä kärryihini välillä mitä sattuu)



Olisi ihanaa myös makoilla sängyllä aamuisin tai iltaisin miehen kanssa, ja jutella jotain, ihan sama mitä, mutta niin että kumpikin olisi keskustelussa mukana, mies vastailisi ja kommentoisi, jos puhuisin jotain, eikä vaan olisi täysin hiljaa ja lähtisi sitten jopa kesken lauseeni pois, mitään sanomatta.



Olisi ihanaa suunnitella jotain yhdessä, ihan mitä vaan, remonttia, reissua, mitä tahansa, keskustella mitä haluttaisiin tehdä ja miten toteuttaa. Että _kummatkin_ ideoisi ja haluaisi kertoa ideansa sille toiselle.



Olisi ihanaa istua sohvalla vierekkäin, ja jutella miten päivät on mennyt. Mitä on tapahtunut ja mitä kuuluu. Niin että mieskin kertoisi omasta päivästään, ja kuuntelisi oikeasti mitä mäkin kerron. Sellaista luontevaa jutustelua...



Tuollaista meillä ei ole laisinkaan.



No ei kyllä ollut alkuaikoinakaan, olisihan mun pitänyt tajuta, että mies on luonteeltaan tuollainen eikä vaan osaa keskustella (eikä tunne siihen halua eikä tarvetta, vaikka olen monesti pyytänyt.. no paha pakottaakaan) alkuaikoina mies kuitenkin KUUNTELI, kun mä puhuin, tai ainakin näytti siltä että kuuntelisi. Mä juttelin ja mies istui vieressä, katseli mua ja hymyili ja nyökytteli, mä tosiaan luulin että hän haluaakin kuunnella, ja että ajan myötä hänkin avautuu (luulin häntä ujoksi, että tarvitsee avautumiseen enemmän aikaa kuin ihmiset tavallisesti)

Sitä ei vaan sitten koskaan tapahtunutkaan, ja hämmästyksestä toivuttuani olen tajunnut, että mies on vaan tuollainen, ei osaa keskustella, ei tunne tarvetta jakaa asioitaan mun kanssaan, ei tunne tarvetta eikä kiinnostusta tietää mun ajatuksia tai asioitani tai tekemisiäni.

Hänelle ilmeisesti riittää täysin, kun sivusilmällä näkee että olen siinä kotosalla edes silloin tällöin häärimässä jotain.



Tunnen aina kateuden piston sydämessäni, kun näen pariskuntia, jotka tekevät yhdessä asioita. Ihan arkisia juttuja, käyvät iltakävelyillä tai kuntosalilla yhdessä (mieheni ei suostu, olen kyllä ehdottanut) tai istuvat kahvilassa jutellen ja toistensa juttuihin keskittyen (oon saanu joskus miehen kahvilaan kanssani, mutta tämä on hakenut heti lehden ja lukee sitä niin ettei kuule eikä näe muuta (minua) ja jos kiellän lukemasta, hän istuu vaivautuneena ja lievästi ärtyneenä ja katse vaeltelee ympäri kahvilaa, selkeästi odottaa että pääsisi taas omien juttujensa pariin..)



Kyllä mies osaa antaa hellyyttä ja näyttää välittämistään, saattaa esim. halata yhtäkkiä kulkiessaan kotona mun ohi. Toisinaan tuo myös kukkia tai pieniä lahjoja. Tietysti ihana asia, mutta kaipaisin hirveästi sitä puhetta, keskustelua.. edes vähän, edes joskus... Nyt sitä rehellisesti ei ole ollut koskaan, ei olla kertaakaan 10 vuoden suhteemme aikana kunnolla keskusteltu. Korkeintaan mä olen puhunut ja mies on istunut hiljaa ja katsonut ohitseni, jos aihe on ollut vakava.





Kauhee kun tuli pitkä sepustus, eikä varmaan kauhean kiinnostava aihe.. Piti vaan purkaa sydäntäni... erota en kuitenkaan halua, kotielämämme on kuitenkin rauhallista ja toimivaa, ja lapselle mukavaa ja turvallista. En mä halua hajottaa lapsen perhettä.



Toisinaan kestän hyvin, kun en mieti koko asiaa, toisinaan (kuten tänään) asia vaan pyörii taas mielessä ja tunnen itseni niin yksinäiseksi tässä parisuhteessamme. Kaipaisin läheisyyttä, fyysistä mutta henkistä varsinkin, miespuolista. Tyttökavereideni kanssa juttelen paljon, mutta se on erilaista juttelua, vaikka syvällisiä puhuttaisiinkin. Ei se korvaa sitä mitä kaipaan, miehen kanssa juttelua, henkistä läheisyyttä, että se oma mies olisi minusta kiinnostunut (muutenkin kuin silloin tällöin peiton alla).



No jos tässä nyt jaksais vielä vaikka toiset 10 vuotta, sitten lapsi olisi jo sen verran iso, että ehkä ero ei niin järkyttäisi. Sitten voisin lähteä etsimään josko löytäisin vielä vanhoille päivilleni jonkun, joka istuisi kiikkustuolissa kanssani ja jakaisi elämäänsä kanssani, juttelemalla... :)