Kaikki vaan päivittelee että lapsi on ISOKOKOINEN jne,vituttaa

narisevalla äänellä takaisin että, niin on se kauheata, että meitä ihmisiä on erikokoisiakin.

Tai sinusta vaan tuntuu siltä, kun olet niin pieni ja mitätön!

Mulkuille luu kurkkuun vaan!

Mun poika on PITKÄ ja HOIKKA, ikäisekseen siis tosi pitkä. Aina päivitellään, että onpa se ISO. Minusta iso = lihava ja sitä poikani ei ole.



Mulla on tästä omasta nuoruudesta joku trauma. Olin itsekin pitkä ja hoikka ja yhden kaverin äiti oli sanonut, että olenpa mä ISO. No teini-iässä sitä sitten luulee tuollaisen kommentin jälkeen olevansa lihava ja siinä iässä on ihan yliherkkä noille kommenteille. en halua oman lapseni kärsivän samasta asiasta.

ja kyllä noita kommentoijia riittää. Minä jätän ne ihan omaan arvonsa,mutta on minusta silti törkeää kommetoida lapselle tyyliin saatko sinä kotona edes ruokaa,tai antaako se äiti sinulle ollenkaan ruokaa? Siis lapselta kysytään kun itse olen vieressä.



Juu, kyllä meillä saa syödä ihan niin paljon kuin haluaa,mutta ei sitä ruokaa väkisin kurkusta alas työnnetä!

Miksi ihmeessä lapsen kokoa pitää päivitellä, varsinkin lapsen kuullen. En ymmärrä, typerää käytöstä aikuiselta. Itse varmasti miettisin jonkun nasevan kommentin sen aikuisen ulkonäöstä, tyyliin "kylläpäs sinä olet kasvattanut mahaa". Kommentoijan lasten ulkonäköä en lähtisi arvioimaan.

vaikka lapset ovat pienikokoisia. Varmasti sanoisin takaisin niin että tulisi stoppi huomauttelulle siihen paikkaan jos tulisi tälläistä, varsinkaan yhtään ikävään sävyyn.



Itse muistan omasta lapsuudesta että aikuiset tökkivät jopa ulkonäöstä, mutta niin tapahtui myös kotona ja jotenkin se oli "normaalia", että sen törkeyden tajusi vasta aikuisena. Eikä meitä puolustettu kun korkeintaan hyvin poliittisesti kierrelen ja kaarrellen.



Meillä ei nyt aikuisuuden perheessä itsetuntoa koetella tällä tavoin, joten sekin auttaa lasten itsetunnon kehittymisessä ja omien rajojen pitämisessä.



Puuttukaa aikuisten käytökseen lasten kuullen, niin nämä huomauttelut eivät "jää voimaan". Eikä itsetunto kärsi, toisin kun jos huomauttelulle annetaan hiljainen hyväksyntä.

loukkaantua, vaikka olisi tullutkin puhetta lapsen koosta. Yksi tyttö siis keskivertoa pienempi, poika taas keskivertoa suurempi (siis pitempi, paino oikeassa suhteessa pituuteen)



Enkä ole huomannut, että lapsetkaan olisivat loukkaantuneet. Tai ehkä sitten omassa tuttavapiirissa tuo on tuotu enemmän toteamuksena esille, eikä minkäänlaisena "arvosteluna".



Voisiko olla, että joskus otetaan hieman turhankin herkästi nokkiinsa asioista, jotka eivät ole loukkaantumisen arvoisia?

Voisiko olla, että joskus otetaan hieman turhankin herkästi nokkiinsa asioista, jotka eivät ole loukkaantumisen arvoisia?

Lapsena sain kuulla noita huomautteluja omasta "isokokoisuudestani" kaiken maailman tädeiltä.

Olin normaalipituinen ja -painoinen lapsi, jolla oli pyöreät kasvot. Veljeni oli sairas ja siksi alipainoinen, kun minua häneen vertasi niin vaikutin kai sitten jotenkin "pullukalta".

Ja niin, isäni oli ylipainoinen.. jotenkin myös hän projisoi oman lihavuutensa pieneen tyttäreensä ja suhtautui minuun aina kuin olisin läski.

Seuraus: aloin pitämään itseäni lihavana ja laihdutin jo 5-vuotiaana.

Vasta 3-kymppisenä pääsin "läskikriisistäni" eroon (hyvän parisuhteen myötä), mutta siihen asti kehossani eläminen oli kamotttavaa. Pidin itseäni lihavana, vaikka en ole ollut koskaan ylipainoinen. Toisinaan olen jopa kärsinyt alipainosta.

Niin, olisihan voinut olla lapsena loukkaantumatta asiasta. Olisin voinut hyväksyä, että "minä nyt olen tälläinen vähemmän viehättävä pullukka tyttö". Tai vielä parempi, olisin voinut tajuta jo lapsena että nuo aikuiset jotka ulkonäöstäni huomauttelivat, olivat dorkia. Mitenhän se muuten onnistuisi, lapselta..?

Puuttukaa aikuisten käytökseen lasten kuullen, niin nämä huomauttelut eivät "jää voimaan". Eikä itsetunto kärsi, toisin kun jos huomauttelulle annetaan hiljainen hyväksyntä.

Juuri noin pitäisi aina tehdä. Monesti tilanne kuitenkin tulee niin puskista, ettei siihen osaa reagoida.

Esimerkiksi eräs etäisempi kaverini alkoi meillä puhumaan naureskellen tyttäreni nenästä hänen kuullen, että se on tuollainen ihanan iso pyöreä mollukka... hei haloo!

Tiedän ettei nainen oikeasti tarkoittanut olla ilkeä. Hän on vain niin uskomattoman ajattelematon eikä ymmärrä, että lapset ymmärtävät. Ammatiltaan muuten lto (sorry, tämä vähän ot mutta piti m ainita).

En osannut sanoa hänelle mitään siinä tilanteessa vastaan, toki pöyristyin ja ilmeeni varmaan kertoi kaiken. Enkä tuon jälkeen ole naiseen enää pitänyt omasta puolesta yhteyttä.

Lasta kävi sääliksi, hänellä oli nenästään jo ennalta kriisiä - kuulla vielä päälle tuollaista sitten vieraalta naiselta, joka on meillä kylässä.

No mun taaperoni on 1 v 11 kk ja pituus 93,5 cm ja paino 15,2 kg ja käyttää kenkiä nro 26...arvaakkaas kuinka paljon saan kuulla miten hän on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauheen pitkä ikäisekseen....ei ole edes pullukka vaan ihan tavallisen kokonen poika...raivostuttava..en nyt vaan voi sille mitään että mun puolen suvussa miehet ovat pituudeltaa 2 m ja lapsen isäkin on 197 cm...

No mun taaperoni on 1 v 11 kk ja pituus 93,5 cm ja paino 15,2 kg ja käyttää kenkiä nro 26...arvaakkaas kuinka paljon saan kuulla miten hän on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauheen pitkä ikäisekseen....ei ole edes pullukka vaan ihan tavallisen kokonen poika...raivostuttava..en nyt vaan voi sille mitään että mun puolen suvussa miehet ovat pituudeltaa 2 m ja lapsen isäkin on 197 cm...

että suvun miehillä on myös iso jalka,45-49

Minä olin lapsena ruma, tyhmä ja lihava. Siskoni olivat kauniita ja hoikkia.



Teininä olin tätä edelleen. Läski. Isoperseinen. Tyhmä, hidasälyinen.



Kun sitten isompana esittelin kuvia ystävilleni, he ihastelivat, miten soma olen pikkulapsena ollut. En noteerannut, sillä siskoni olivat niitä nättejä, en minä.



Ensimmäinen herääminen tapahtui, kun olin jotain 26 v ja silloinen miespuolinen ystäväni katsoi siskoni lapsuuskuvaa ja repesi nauramaan: kamalan näköinen.

Ja teiniajan ystäväni kuvaa: aivan kamala.

ja nämä molemmat olivat kaikkien mielestä aina olleet tosi kauniita.



On ollut hassua kuulla sitten kommentteja lapsuuskuvistani, että olen ollut sievä, nätti lapsi. Ja teinivuosien kuvia katovat ovat kysyneet hämmästyneenä: oletko sinä tuossa, upea!



Ja kyselleet, oliko pojat perässä.



No ei olleet, kun oli rinnat, lantio, reidet ja olin siis läski.

Ja olin kuulemma tyhmä.



Nyt olen isekin osannut katsoa näitä kuvia. Olen ollut lapsena nätti, hoikka ja sopusuhtainen, mutta pyöreäposkinen ja tavallaan "muodokkaampi" kuin siskoni, joka on aina ollut kuin tulitikku.



Ja teininä. Minulla todellakin oli naisen muodot, ja olin varsin sievä.



Ja kun katson nuorinta lastani, joka on minun näköiseni ja malliseni - hän on kaunis tyttö, jolla on ihana nykerönenä - minun nenäni - ja minulla kun kuulemma oli pottunokka. Siinä luulossa olen ollut koko ikäni, kunnes joku kertoi millainen se pottunokka on eikä minulla sitä ole, Ja mitä jos olisikin, miksi se on rumuuden synonyymi?



En ikinä moiti lapsiani tyhmäksi, lihavaksi tai rumaksi.

Voisiko olla, että joskus otetaan hieman turhankin herkästi nokkiinsa asioista, jotka eivät ole loukkaantumisen arvoisia?

Lapsena sain kuulla noita huomautteluja omasta "isokokoisuudestani" kaiken maailman tädeiltä.

Olin normaalipituinen ja -painoinen lapsi, jolla oli pyöreät kasvot. Veljeni oli sairas ja siksi alipainoinen, kun minua häneen vertasi niin vaikutin kai sitten jotenkin "pullukalta".

Ja niin, isäni oli ylipainoinen.. jotenkin myös hän projisoi oman lihavuutensa pieneen tyttäreensä ja suhtautui minuun aina kuin olisin läski.

Seuraus: aloin pitämään itseäni lihavana ja laihdutin jo 5-vuotiaana.

Vasta 3-kymppisenä pääsin "läskikriisistäni" eroon (hyvän parisuhteen myötä), mutta siihen asti kehossani eläminen oli kamotttavaa. Pidin itseäni lihavana, vaikka en ole ollut koskaan ylipainoinen. Toisinaan olen jopa kärsinyt alipainosta.

Niin, olisihan voinut olla lapsena loukkaantumatta asiasta. Olisin voinut hyväksyä, että "minä nyt olen tälläinen vähemmän viehättävä pullukka tyttö". Tai vielä parempi, olisin voinut tajuta jo lapsena että nuo aikuiset jotka ulkonäöstäni huomauttelivat, olivat dorkia. Mitenhän se muuten onnistuisi, lapselta..?

kun jotkut äidit tuntuvat oikein tahtovan, että päivitellään ja vertaillaan, kuinka heidän lapsensa onkin iso/pieni johonkin toiseen verrattuna?

Ja näitä kyllä löytyy, ihmettelen, jos ei kukaan muu ole tällaisiin törmännyt, kuin minä. Minkäs takia sitä muuten vauva-aiheiset keskustelupalstatkin on täynnä aiheita siitä, minkä kokoinen kukakin lapsi on ollut missäkin vaiheessa.

Tottakai on eri asia, jos joku sanoo oikeasti ilkeyttään, mutta kyllä joskus (varsinkin siis vanhemmissa) on turhaakin draamanpaisuttelua toisten sanomisista.

Tottakai on tuomittavaa, jos lapsen itsensä kuullen arvostellaan hänen ulkomuotoaan, mutta väittäisin, että suurin osa ei tarkoita minään arvosteluna, jos toteaa, että onpa teidän tyttö pitkä tai onpa teidän tyttö tuollainen siro rakenteeltaan. Ihan sama mielestäni, kuin todeta, että onpa sinulla pitkät hiukset.

Voisiko olla, että joskus otetaan hieman turhankin herkästi nokkiinsa asioista, jotka eivät ole loukkaantumisen arvoisia?

Lapsena sain kuulla noita huomautteluja omasta "isokokoisuudestani" kaiken maailman tädeiltä.

Olin normaalipituinen ja -painoinen lapsi, jolla oli pyöreät kasvot. Veljeni oli sairas ja siksi alipainoinen, kun minua häneen vertasi niin vaikutin kai sitten jotenkin "pullukalta".

Ja niin, isäni oli ylipainoinen.. jotenkin myös hän projisoi oman lihavuutensa pieneen tyttäreensä ja suhtautui minuun aina kuin olisin läski.

Seuraus: aloin pitämään itseäni lihavana ja laihdutin jo 5-vuotiaana.

Vasta 3-kymppisenä pääsin "läskikriisistäni" eroon (hyvän parisuhteen myötä), mutta siihen asti kehossani eläminen oli kamotttavaa. Pidin itseäni lihavana, vaikka en ole ollut koskaan ylipainoinen. Toisinaan olen jopa kärsinyt alipainosta.

Niin, olisihan voinut olla lapsena loukkaantumatta asiasta. Olisin voinut hyväksyä, että "minä nyt olen tälläinen vähemmän viehättävä pullukka tyttö". Tai vielä parempi, olisin voinut tajuta jo lapsena että nuo aikuiset jotka ulkonäöstäni huomauttelivat, olivat dorkia. Mitenhän se muuten onnistuisi, lapselta..?

olivat pieninä aika pieniä (olen itse myös lyhyt 153 cm). Moni vuotta paria nuorempi oli heitä pidempi. Yksikin äiti oli ylpeä siitä, miten heidän lapsensa oli NIIN pitkä. Nyt kun lapset ovat 10-v niin eivät ole enää normaalia pienempiä. Jokainen kasvaa ajallaan. Moni pienenä iso on isona pieni jne.



En silti usko, että kukaan tarkoittaa sillä mitään pahaa, että taivastelee lapsen isoutta/pienuutta. Sitä vain huomaamattaan kommentoi tosiasiaa. Ei pidä suuttua ihan kaikesta :D

joka ei edelleenkään loukkaannu siitä, jos omaa lasta sanotaan pieneksi ikäisekseen, tai toista lasta "oikein miehen kokoiseksi"



mutta ehkäpä minulla on sitten niin omituinen ajattelutapa, että en ymmärrä loukkaantua, tai omat tutut osaavat tuoda tuonkin sillä tavalla ilmoille, että ei ole tarkoitettu arvosteluksi. Ikävää, jos muiden tuttavapiiri on niin moukkamaista, että osaa tuon asian tuoda vain loukkaavassa mielessä esille.

oma lapsion koko ajan kasvanut painonsa ja pituutensa puolesta 0-käyrällä, ja kuitenkin riittää ihmetelijöitä että onpas pitkä tyttö. Sanonkin aina että juu ei ole onkuin keskiverto.



Älkää siis ottako itseenne noita kommentteja.

Näiltä puolustelijoilta jotka ihmettelevät arvostelusta pahastumista kysyisin, että olisiko sopivaa jos joku arvostelisi sinua tai lastasi



- pullukaksi?

- isoluiseksi?

- isonenäiseksi?

- lihavaksi

No mun taaperoni on 1 v 11 kk ja pituus 93,5 cm ja paino 15,2 kg ja käyttää kenkiä nro 26...arvaakkaas kuinka paljon saan kuulla miten hän on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauheen pitkä ikäisekseen....ei ole edes pullukka vaan ihan tavallisen kokonen poika...raivostuttava..en nyt vaan voi sille mitään että mun puolen suvussa miehet ovat pituudeltaa 2 m ja lapsen isäkin on 197 cm...

että suvun miehillä on myös iso jalka,45-49

lapsi parkaa. Ei ole kiva olla friikki. Kaikki pitää ihan jälkeenjääneenäkin, jos lapsi on pari vuotta ikäistään isomman kokoinen, mutta kehitykseltään ikätasoinen : ( Miehen on toki hyvä olla pitkä, mutta rajansa siinäkin, sellaiset jättimörssärit on kyllä luotaantyöntäviä. Toivottavasti ei lapsesi siis kasva yli 195 pitkäksi, se on ihan ehdoton yläraja.

monet sanoo että ompa pitkä, ihan äitiinsä tullut, olen 180cm ja tyttö menee miinuskäyrällä pituudessa, on keskivertoikäistään paljon kyhyempi..juu on pitkä juu...itse sain kuulla vielä 25 vuotiaana että oletpa kasvanut!! joo viimeeksi 16 vuotiaaana =) no mieheni suku on täynnä tosi lyhyitä naisia (150-155), ei sille voi mitään minkä pituinen tyttö tulee, kasvaa omalla vauhdillaan omaksi itsekseen. itse en toisten lapsien pituuksia tai ihmisten ulkoisia olemuksia muutenkaan kommentoi.

moni huippu-urheilija on yli 197 cm pitkä ja sopusuhtainen =) oot vaan kade! alle 185 cm mies ei ole edes pitkä

mulla pieni ja siro tyttö jonka kokoa myös kaikki ääliömäiset aikuiset pävittelevät ääneen. Arvaas miltä tuntuu 7v lapsesta joka saa kuulla "mitä onko toi jo muka koulussa sehän on on tarhaikäisen näköinen pikkuinen vielä"...ja tämä siis aikuisen ihmisen sanomana lapsen kuullen!