Voiko suhde onnistua jos luonteissa on todella isoja eroja?

mutt jos olet koko ajan alakynnessä niin eihän se hyvää lupaa.

Nim kokemusta on. Kyllä elämä on niin paljon helpompaa ja mukavampaa, kun ei ole suuria temperamenttieroja!

Katsotaan, osuinko oikeaan. :-D

Ja meidän nimenomaan pitäisi sopia yhteen.:-D



ap

jos kaikessa olette eri mieltä ?



Eikös olis kivempi viettää loppuikä semmoisen sopuisan siistin positiivisen ihmisen kanssa... Tai sitten, varo vain, "seura tekee kaltaisekseen" ja opit itsekin negatiiviseksi sotkupytyksi.....

Itse en olisi vapaaehtoisesti päivääkään suhteessa, missä minun pitäisi miehen takia itkeä kertaakaan, eikä se varmasti ole mukavaa sinullekaan. Mieti nyt hyvä ihminen onko järkeä väkisin vääntää tuommoista rallia seuraavat 50 vuotta yksissä, tippa linssissä harva se päivä.....

jos kaikessa olette eri mieltä ?

Eikös olis kivempi viettää loppuikä semmoisen sopuisan siistin positiivisen ihmisen kanssa... Tai sitten, varo vain, "seura tekee kaltaisekseen" ja opit itsekin negatiiviseksi sotkupytyksi.....

Itse en olisi vapaaehtoisesti päivääkään suhteessa, missä minun pitäisi miehen takia itkeä kertaakaan, eikä se varmasti ole mukavaa sinullekaan. Mieti nyt hyvä ihminen onko järkeä väkisin vääntää tuommoista rallia seuraavat 50 vuotta yksissä, tippa linssissä harva se päivä.....

Minä tein sen suuren virheen, että suostuin lapseen ennen kuin alkuhuuma oli ohi. Olimme tunteneet 2 vuotta kun aloin odottaa, ja silloin mies oli ihan erilainen, kiltti, positiivinen ja sopuisa joka otti minut huomioon, osallistui kotitöihin jne. Mutta sitten muuttui omaksi itsekseen. Ehkä siksi en tulut odottaneeksi kauemmin, koska on jo ikää ja kummallakaan ei ollut lapsia.

Mies on loistava isä lapselleen, ja olen ajatellut lapsen parasta, ja yksinhuoltajuus olisi minulle kauhistus, en edes pärjäisi rahallisesti.

jos kaikessa olette eri mieltä ?

Eikös olis kivempi viettää loppuikä semmoisen sopuisan siistin positiivisen ihmisen kanssa... Tai sitten, varo vain, "seura tekee kaltaisekseen" ja opit itsekin negatiiviseksi sotkupytyksi.....

Itse en olisi vapaaehtoisesti päivääkään suhteessa, missä minun pitäisi miehen takia itkeä kertaakaan, eikä se varmasti ole mukavaa sinullekaan. Mieti nyt hyvä ihminen onko järkeä väkisin vääntää tuommoista rallia seuraavat 50 vuotta yksissä, tippa linssissä harva se päivä.....

Minä tein sen suuren virheen, että suostuin lapseen ennen kuin alkuhuuma oli ohi. Olimme tunteneet 2 vuotta kun aloin odottaa, ja silloin mies oli ihan erilainen, kiltti, positiivinen ja sopuisa joka otti minut huomioon, osallistui kotitöihin jne. Mutta sitten muuttui omaksi itsekseen. Ehkä siksi en tulut odottaneeksi kauemmin, koska on jo ikää ja kummallakaan ei ollut lapsia.

Mies on loistava isä lapselleen, ja olen ajatellut lapsen parasta, ja yksinhuoltajuus olisi minulle kauhistus, en edes pärjäisi rahallisesti.

Me olemme mieheni kanssa aika erilaisia. Mies on sosiaalinen ja menevä, minä viihdyn kotona ja sosiaaliset tilanteet lähinnä ahdistavat ja pelottavat. Mies on hyvin rationaalinen, minä taas paisuttelen asioita ja pyörittelen päässäni kaikenlaista, esim. miehen jokin hänen mielestään neutraali sanominen muuttuu minun päässäni hirveäksi loukkaukseksi tms. Pitäisi muistaa, että se mies tosiaan tarkoittaa, mitä sanoo eikä niitä piilomerkityksiä ole...



Minä olen mieheeni verrattuna hyvin siisti. Kumpikin nautimme siisteydestä, mutta mies ei sen eteen jaksa tehdä juuri mitään. Tiskaa ja imuroi, kun pyydän, mutta kertaakaan avoliittomme aikana ei hän ole pessyt vaikkapa vessaa. Ei siis "huomaa" sotkua, ellei ole konkreettisesti ihan tavaroita levällään - eikä sekään häntä häiritse.



Mieheni on aktiivinen ja nauttii vaaran tunteesta, minä taas olen hyvin varovainen ja rauhallisempi. Minä olen välillä ihan paniikissa, jos hän haluaa tehdä jotain minun silmissäni vaarallista :D



Minä tykkään hellitellä paljon ja olla paljon yhdessä, mies ei sitä juurikaan kaipaa. Hänelle riittää, että minä olen saman katon alla ja läsnä, on kuulemma mukavaa kun minä puuhastelen nurkissa mutta ei hän varsinaisesti seuraani kaipaa kovin usein. Alussa tästä tuli meille jopa riitoja, kun en osannut yhtään samaistua miehen ajatusmaailmaan.



Eipä meillä siis juuri mitään yhteistä ole. Tällä hetkellä tosin molemmat ollaan paljon kotona, ja ihan mallikkaasti sujuu ;D Viihdytään kumpikin tietokoneen ääressä, tehdään hyvää ruokaa ja katsotaan leffoja. Kesällä ajateltiin aloittaa jokin yhteinen harrastus, että olisi enemmän jotain yhdistävää.



Joten - kyllä voi toimia, mikäli molemmat niin haluavat. Meilläkin on kuitenkin kaikki perusasiat kunnossa, eivätkä nämä luonne-erot ainakaan vielä häiritse. En varmaan edes kestäisi samanlaista hissukkaa kuin mitä itse olen.

jos kaikessa olette eri mieltä ?

Eikös olis kivempi viettää loppuikä semmoisen sopuisan siistin positiivisen ihmisen kanssa... Tai sitten, varo vain, "seura tekee kaltaisekseen" ja opit itsekin negatiiviseksi sotkupytyksi.....

Itse en olisi vapaaehtoisesti päivääkään suhteessa, missä minun pitäisi miehen takia itkeä kertaakaan, eikä se varmasti ole mukavaa sinullekaan. Mieti nyt hyvä ihminen onko järkeä väkisin vääntää tuommoista rallia seuraavat 50 vuotta yksissä, tippa linssissä harva se päivä.....

Minä tein sen suuren virheen, että suostuin lapseen ennen kuin alkuhuuma oli ohi. Olimme tunteneet 2 vuotta kun aloin odottaa, ja silloin mies oli ihan erilainen, kiltti, positiivinen ja sopuisa joka otti minut huomioon, osallistui kotitöihin jne. Mutta sitten muuttui omaksi itsekseen. Ehkä siksi en tulut odottaneeksi kauemmin, koska on jo ikää ja kummallakaan ei ollut lapsia.

Mies on loistava isä lapselleen, ja olen ajatellut lapsen parasta, ja yksinhuoltajuus olisi minulle kauhistus, en edes pärjäisi rahallisesti.

jotka siinä suhteessa ovat, toisilla onnistuu ja toisilla ei. Ystävälläni on onnistunut, vaikka alkuun me molemmat epäilimme, ettei taatusti siitä suhteesta tule mitään :) Nyt ovat olleet yhdessä jo pian 20v, ja pari lastakin heiltä löytyy.