Olin koko nuoruuteni kiltti, kohtelias ja ymmärtäväinen, ja siitä hyvästä

Inhoan ilkeyttä, koska se on vierasta minulle. (Olen hankala sitten muulla tavoin läheisilleni).



Otan muut aina huomioon, ja olen myös kohtelias. Ja ihmetellyt, miksi esim. työpaikassa osa ihmisistä aina halveksuu, ja jotenkin alkaa alistamaan. En mielestäni kuitenkaan ole kynnysmatto, osaan puolustaa itseäni, enkä hyväksy väärintekijöitä. Mutta ihmetyttää se, että kilttejä ihmisiä yritetään alistaa. Mistä tämä johtuu? Pitääkö ihmisen olla veemäinen, että saa kunnioitusta osakseen? Käsittämätöntä!



Itse lähtökohtaisesti kunnioitan kaikkia ihmisiä, vain jos he eivät ansaitse kunnioitustani, en kunnioita. Ja kunnioituksella tarkoitan toisten arvostamista, huomioimista, ja kohteliaisuutta.

Mutkin kasvatettiin kynnysmatoksi, joka aina ymmärtää kaikkia kusipäitä ja antaa anteeksi vaikka ei pyydettäisikään. Seukkasin säälistä joidenkin oksettavien luusereiden kanssa ihan kuin kärsimys olisi niitä jalostanut jne. Hyi vittu. Suututti aika helvetisti, kun 3-kymppisenä tajusin miten kaltaisiini ihmisiin pyyhitään jalat mennen tullen. Nyt tajuan, että kaikkia ei tarvitse miellyttää ja mielistellä. Sanon aina, jos joku juttu mättää. Mulle riitti kilttinä tyttönä olo. Yritän opettaa lapsistani omanarvontuntoisempia kuin mitä minusta tehtiin.

opettaja tai ohjaaja kehui "esimerkillisyydestä" tai "tunnollisuudesta" sellaisina hetkinä, kun todellakaan ei olisi tarvinnut. Kiitosta tuli ikäänkuin ihan vääristä asioista, kun oli leimautunut sellaiseksi nössöksi, jonka suurin ansio on tunnollisuus. Ei siis ikinä taitavuus tai fiksuus, vaan pelkkä tunnollisuus.

Mutkin kasvatettiin kynnysmatoksi, joka aina ymmärtää kaikkia kusipäitä ja antaa anteeksi vaikka ei pyydettäisikään. Seukkasin säälistä joidenkin oksettavien luusereiden kanssa ihan kuin kärsimys olisi niitä jalostanut jne. Hyi vittu. Suututti aika helvetisti, kun 3-kymppisenä tajusin miten kaltaisiini ihmisiin pyyhitään jalat mennen tullen. Nyt tajuan, että kaikkia ei tarvitse miellyttää ja mielistellä. Sanon aina, jos joku juttu mättää. Mulle riitti kilttinä tyttönä olo. Yritän opettaa lapsistani omanarvontuntoisempia kuin mitä minusta tehtiin.

Jos nyt olet päättänyt olla ilkeä kusipää, niin pian huomaat, että sulla on seurana ihmisiä, jotka on ilkeitä kusipäitä. Niinkö kuvittelet tulevasi onnelliseksi? Enpä usko. Vaan pianpa et enää huomaakaan, että olet ilkeä, kun kaikki ympärilläsikin ovat samanlaisia. Alat pitää tuota normaalina ja vähitellen unohdat miten paljon miellyttävämpää oli olla kohtelias ja ymmärtäväinen.



Voisit valita linjaksesi vaihtoehtoisesti sen, että olet edelleen kiltti ja kohtelias, mutta et enää ole niin tahdoton sen suhteen, että kuka valikoituu kaveriksesi. Ei sinun tarvitse jättää tuollaista asiaa muiden päätettäväksi, vaan voit ihan itse päättää onko tuo toinen ihminen riittävän hyvä ihminen sinulle kaveriksi. Valitse seurasi tarkemmin, niin voit olla levollisin mielin oma itsesi ilman, että sinun tarvitsee kovettaa kuoresi ilkeäksi.

Itse olen kiltti, mutta en mielestäni kynnysmatto: osaan puolustaa itseäni.



Jos sitten joku on minulle ikävä, niin yleensä teen samalla tavalla kuin minulle tehtiin. ELi jos minusta esim. on paneteltu seläntakana työpaikalla, panettelen kyseistä henkilöä samalla mitalla. Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Osa porukasta on sitten niin fiksua, että tajuaa, että minun kanssani kannattaa olla ihan ihmisiksi.



Ihmetyttää vain tuo alistamisen halu joillakin ihmisillä, kun kohtaavat tällaisen peruskiltin ihmisen.

vaan pelkkä tunnollisuus.

Meillä on yrityksessä yksi työntekijä. Kun muutama vuosi sitten sitä palkattiin, niin yksi tärkeä valintakriteeri oli, että sen ihmisen pitää olla tunnollinen. Mitä me tehtäisi sellaisella työntekijällä, jonka perässä pitäisi kulkea koko ajan vahtimassa, että se tekee kaiken mistä on sovittu. Samallahan siinä tekisi hommat itsekin.

Kyllä työntekijän pitää olla tunnollinen, että se on poissa vain silloin, kun on oikeasti sairaana. Ja että sen tietää tekevän kaiken, ettei tarvi illalla käydä katsomassa, että eihän vain mitään ole jäänyt tekemättä ja pelätä, että kohta kolkuttelee viranomaiset, jos asiat on rempallaan ja sitä myötä lainvastaisesti.

Kyllä tunnollisuus on hyve. Älä väheksy sitä.

Jos nyt olet päättänyt olla ilkeä kusipää, niin pian huomaat, että sulla on seurana ihmisiä, jotka on ilkeitä kusipäitä. Niinkö kuvittelet tulevasi onnelliseksi? Enpä usko. Vaan pianpa et enää huomaakaan, että olet ilkeä, kun kaikki ympärilläsikin ovat samanlaisia. Alat pitää tuota normaalina ja vähitellen unohdat miten paljon miellyttävämpää oli olla kohtelias ja ymmärtäväinen.

Voisit valita linjaksesi vaihtoehtoisesti sen, että olet edelleen kiltti ja kohtelias, mutta et enää ole niin tahdoton sen suhteen, että kuka valikoituu kaveriksesi. Ei sinun tarvitse jättää tuollaista asiaa muiden päätettäväksi, vaan voit ihan itse päättää onko tuo toinen ihminen riittävän hyvä ihminen sinulle kaveriksi. Valitse seurasi tarkemmin, niin voit olla levollisin mielin oma itsesi ilman, että sinun tarvitsee kovettaa kuoresi ilkeäksi.

Ihan väärillä raiteilla mennään, jos vaihtoehdot on ylikiltteys tai ilkeys. Suoraselkäinen itsensä ja muiden kunnioittaminen se on todenteolla arvostettavaa. Mä arvostan enemmän ylikilttejä kuin ilkeitä ihmisiä, ilkeät ovat mielestäni niin alhaisia tyyppejä. On harha kuvitella, että ilkeäksi muuttuminen olisi jotain "kehitystä". Se on vain saman ongelman toinen ilmiasu.

Paljon puhutaan ns. assertiivisuudesta, joka on jämäkkää mutta kuitenkin asiallista ja ystävällistä käytöstä. Sitä, että osaa joustaa olematta kynnysmatto ja osaa ilmaista kantansa ja pitää puolensa olematta kusipää.

Tunnollinen ihminen ottaa vastuuta tekemisistään, ei jätä asioita hunningolle, vaan hoitaa asiat loppuun asti ja sovitusti. Tunnolliseen ihmiseen voi luottaa.



Kunpa maailmassa olisikin tunnollisia ihmisiä enemmän!

Nyt olen yksi vittuilijoista, ja se on ihanaa :)

Jos nyt olet päättänyt olla ilkeä kusipää, niin pian huomaat, että sulla on seurana ihmisiä, jotka on ilkeitä kusipäitä. Niinkö kuvittelet tulevasi onnelliseksi? Enpä usko. Vaan pianpa et enää huomaakaan, että olet ilkeä, kun kaikki ympärilläsikin ovat samanlaisia. Alat pitää tuota normaalina ja vähitellen unohdat miten paljon miellyttävämpää oli olla kohtelias ja ymmärtäväinen.

Voisit valita linjaksesi vaihtoehtoisesti sen, että olet edelleen kiltti ja kohtelias, mutta et enää ole niin tahdoton sen suhteen, että kuka valikoituu kaveriksesi. Ei sinun tarvitse jättää tuollaista asiaa muiden päätettäväksi, vaan voit ihan itse päättää onko tuo toinen ihminen riittävän hyvä ihminen sinulle kaveriksi. Valitse seurasi tarkemmin, niin voit olla levollisin mielin oma itsesi ilman, että sinun tarvitsee kovettaa kuoresi ilkeäksi.

opettaja tai ohjaaja kehui "esimerkillisyydestä" tai "tunnollisuudesta" sellaisina hetkinä, kun todellakaan ei olisi tarvinnut. Kiitosta tuli ikäänkuin ihan vääristä asioista, kun oli leimautunut sellaiseksi nössöksi, jonka suurin ansio on tunnollisuus. Ei siis ikinä taitavuus tai fiksuus, vaan pelkkä tunnollisuus.

Mutkin kasvatettiin kynnysmatoksi, joka aina ymmärtää kaikkia kusipäitä ja antaa anteeksi vaikka ei pyydettäisikään. Seukkasin säälistä joidenkin oksettavien luusereiden kanssa ihan kuin kärsimys olisi niitä jalostanut jne. Hyi vittu. Suututti aika helvetisti, kun 3-kymppisenä tajusin miten kaltaisiini ihmisiin pyyhitään jalat mennen tullen. Nyt tajuan, että kaikkia ei tarvitse miellyttää ja mielistellä. Sanon aina, jos joku juttu mättää. Mulle riitti kilttinä tyttönä olo. Yritän opettaa lapsistani omanarvontuntoisempia kuin mitä minusta tehtiin.

Olin mä kyllä myös hyvä koulussa ja sain hyviä numeroita, mutta silti se tunnollisuus oli tärkeää. Mun todistuksen numeroihin ei muuten puututtu (ei siis kyselty että mikäs helkkari tuo yksi ysi tuolla on), mutta sen muistan kun käyttäytymisen ja huolellisuuden numero oli yhdessä todistuksessa kympin sijaan ysi niin siitä äiti vähän kyseli että mitäs mitäs. Ja siis ihan katastrofaalista olis ollut sekin jos vaikka kirjaston kirjan palauttaminen olisi joskus myöhästynyt. Oli niin äärettömän tärkeää ettei kukaan, esim. kirjaston täti, koskaan paheksu.

Siis kyllä mä arvostan tunnollisuutta sinänsä (korreloi aika hyvin luotettavuuden kanssa), mutta rajansa kaikella...

Mä olin koko nuoruuteni todella hankala, kapinallinen, todellinen ongelmanuori. Kyseenalaistin kaikki ja kaiken.

Mulle valikoitui ystäviksi joko itsenilaisia anarkisteja, tai sitten heikompia kuin minä, joitten puolia pidin ja joitten puolesta tappelin. Kaikille ystävilleni olen aina ollut

lojaali, ketään en ole pettänyt.

Kaksi kilttiä saa aikaan parhaan ystävyyden tai avioliiton. Et kyllä kuulosta siltä, että olisit ollut aidosti hyvä ja kiltti ihminen, vaan enemmänkin mielistelit peloissasi.

Kyllä tunnollisuus on hyve. Älä väheksy sitä.

Mutta on se ärsyttävää jos se on ainut hyve. Mua ärsyttää, että mulla se usein onkin. Jos ei nyt ainut niin voimakkain. En mä esim. ole mikään kovin rohkea tarttumaan toimeen (pelkään epäonnistuvani) ja ottamaan vastuuta, en ole luova enkä kekseliäs. Oon vain tunnollinen. Jes.

Tärkeää on että varoo ylikompensoimasta sitä havaittua omaa ylikiltteyttä. Voi helposti mennä liian pitkälle.

kiltti vai pelkäsitkö sitä, ettei sinusta pidetä, ja sen vuoksi et uskaltanut tai osannut ilmaista mielipiteitäsi? Itseäni nimittäin myös kuvailtiin aina "kiltiksi ja ujoksi", mitä vihasin, koska olin oikeasti täynnä vihaa lähinnä lapsuuteni takia. En siis vihannut muita ihmisiä, mutta pelkäsin heitä ja siksi olin aina mielin kielin, vaikka en edes itse olisi pahemmin pitänyt tai erityisemmin välittänyt ko. ihmisestä. Uskon, että toiset ihmiset vaistoaa tällaisen ja se tuntuu heistä epämiellyttävältä. Kukaan normaalijärkinen taas ei pidä myöskään ilkeistä ihmisistä, eri juttu heittää vaikka jotain sarkastista läppää kuin olla oikeasti ilkeä.

Olen luonnostani sopeutuvainen ja kiltti, ja minusta taas tuntuu että siksi minun on ollut helppo saada ystäviä lähelleni. En ole kyllä koskaan ollut mikään nöyristelijä joka ei saa omia mielipiteitään ilmaistua, mutta semmoinen kiltti ettei mulla ole erityistä halua "voittaa" ketään millään tavalla, ei sanallisesti eikä saavutuksissa, eikä tuoda itseäni erityisesti esiin tai käyttää valtaa. En koe että on itseltäni mitenkään pois jos annan välillä periksi suht paljonkin asioissa jotka eivät ole minulle oikeasti sisäisesti tärkeitä.



Joskus inhottaa ihan kun kiltteyttä parjataan. Minusta näyttää, että silloin usein puhutaan ihmisistä jotka eivät oikeasti ole sisältä kilttejä, vaan jotenkin vaan estyneitä ilmaisemaan oikeaa luontoaan ja siksi kiltteys on pelkkä ahdistava kuori siinä päällä. Toki silloin kiltin rooli ahdistaa ja on kaikin tavoin epäluonteva, ja sen muutkin huomaa. Mutta oikea kiltteys on minusta hyvä asia.

Vanhempani olivat (ja ovat vieläki) luonteeltaan alistajia. Isä oli se, joka huusi ja raivosi, ja äiti sitten tuli "pelastamaan" eli selittämään isän käytöstä, syyllistämään ja pelottelemaan miten olin käytökselläni/olemassaolollani aiheuttanut isän kilahtamisen. Ja mahdollisti samalla tilanteen jatkumisen.

Isä esim. Raivostui silmittömästi 1-vuotiaalle pojalleni joka oli piilottanut kaukosäätimen, ja äiti sitten supatti minulle asiasta, mutta ei tietenkään tehnyt tai sanonut isälle mitään, koska "sehän nyt vain on tuollainen, ei sille mitään voi".

En tunne pelkääväni muita ihmisiä, mutta etsin heistä alitajuisesti merkkejä vastaavasta käytöksestä, mielistelen, provosoin ja odotan sitä, milloin mukavuus muuttuu raivoamiseksi ja alistamiseksi. Sitten tunnen tyydytystä ja vahingoniloa siitä, miten olen taas onnistunut todistamaan ihmisten sisäisen rumuuden. Samalla tunnen sääliä ja ylemmyyttä.

Käyttäytymällä itse suoraan ilkeästi ja sadistisesti koen nousevani tilanteen yläpuolelle, koska en enää mielistele ja ole kiltti. Tiedän ettei tämä voi olla "lopullinen ratkaisu", vaan se että oppisin kohtaamaan ihmiset oikeasti, sen sijaan että tulkitsen kaikki automaattisesti samanlaisiksi kusipäiksi kuin vanhempani ovat.

Vanhempani ovat tietyllä tavalla henkisesti sairaita, ja myös itse tietävät tilastaan. Syy on pitkälti heidän lapsuudessaan. Välinpitämättömyydessä, sotatraumoissa ja henkisessä hylkäämisessä, joita he ovat kohdanneet omilta vanhemmiltaan.

kiltti vai pelkäsitkö sitä, ettei sinusta pidetä, ja sen vuoksi et uskaltanut tai osannut ilmaista mielipiteitäsi? Itseäni nimittäin myös kuvailtiin aina "kiltiksi ja ujoksi", mitä vihasin, koska olin oikeasti täynnä vihaa lähinnä lapsuuteni takia. En siis vihannut muita ihmisiä, mutta pelkäsin heitä ja siksi olin aina mielin kielin, vaikka en edes itse olisi pahemmin pitänyt tai erityisemmin välittänyt ko. ihmisestä. Uskon, että toiset ihmiset vaistoaa tällaisen ja se tuntuu heistä epämiellyttävältä. Kukaan normaalijärkinen taas ei pidä myöskään ilkeistä ihmisistä, eri juttu heittää vaikka jotain sarkastista läppää kuin olla oikeasti ilkeä.

Vanhempani olivat (ja ovat vieläki) luonteeltaan alistajia. Isä oli se, joka huusi ja raivosi, ja äiti sitten tuli "pelastamaan" eli selittämään isän käytöstä, syyllistämään ja pelottelemaan miten olin käytökselläni/olemassaolollani aiheuttanut isän kilahtamisen. Ja mahdollisti samalla tilanteen jatkumisen.

Isä esim. Raivostui silmittömästi 1-vuotiaalle pojalleni joka oli piilottanut kaukosäätimen, ja äiti sitten supatti minulle asiasta, mutta ei tietenkään tehnyt tai sanonut isälle mitään, koska "sehän nyt vain on tuollainen, ei sille mitään voi".

En tunne pelkääväni muita ihmisiä, mutta etsin heistä alitajuisesti merkkejä vastaavasta käytöksestä, mielistelen, provosoin ja odotan sitä, milloin mukavuus muuttuu raivoamiseksi ja alistamiseksi. Sitten tunnen tyydytystä ja vahingoniloa siitä, miten olen taas onnistunut todistamaan ihmisten sisäisen rumuuden. Samalla tunnen sääliä ja ylemmyyttä.

Käyttäytymällä itse suoraan ilkeästi ja sadistisesti koen nousevani tilanteen yläpuolelle, koska en enää mielistele ja ole kiltti. Tiedän ettei tämä voi olla "lopullinen ratkaisu", vaan se että oppisin kohtaamaan ihmiset oikeasti, sen sijaan että tulkitsen kaikki automaattisesti samanlaisiksi kusipäiksi kuin vanhempani ovat.

Vanhempani ovat tietyllä tavalla henkisesti sairaita, ja myös itse tietävät tilastaan. Syy on pitkälti heidän lapsuudessaan. Välinpitämättömyydessä, sotatraumoissa ja henkisessä hylkäämisessä, joita he ovat kohdanneet omilta vanhemmiltaan.

omasta mielestäni olen oikeassa :) Sun ongelmien syynä ei ole ollut se, että olisit liian kiltti, vaan se, että lapsuutesi takia olet omaksunut kieroutuneita ajatus- ja käytösmalleja, joista pitäisi päästä eroon. Mulla melko samanlainen lapsuus.

Varmasti useimmista ihmisistä saa ärsytettynä esiin vaikka minkälaisen puolen, ihmiset eivät ole mitään täydellisiä enkeleitä. Kuitenkaan se ystävällinen ja hyvä puoli ei ole feikkiä ja valetta sen enempää kuin "ruma" puolikaan, ihminen ei ole mustavalkoinen olio. On parempi, kun yrittää saada ihmisistä esiin se heidän hyvä puolensa, mutta jos et itse ole koskaan saanut mitään apua omiin ongelmiisi niin ymmärrettävästi et kykene antamaan sitä toisillekaan. Oletko käynyt ikinä terapiassa? Siitä olisi varmasti apua. En mäkään päässyt vihastani eroon ennen kuin itsekin sain apua ja ymmärrystä. Nyt purat sen vihan vaan muihin ihmisiin, ihan turhaan.

Tiedän että siitä voisi olla hyötyä, mutta en ymmärrä, miten onnistuisin löytämään terapeutin, joka ei olisi täysin mätä, tai jota en jotenkin onnistuisi tulkitsemaan niin. Tämähän oikeastaan on ongelman ydin.



Ja olen oikeastaan vasta nyt alkanut suoraan purkaa tätä muihin ihmisiin olemalla tahallaan veemäinen. Varmaan siksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla alkaa olla oikeasti valtaa, ja samalla mahdollisuus sen väärinkäyttöön. Tarkoitan nyt siis sekä työ- että perhe-elämää, kun asemani työpaikalla on noussut, vanhempani alkavat olla ikääntyneitä ja mieheni on tukevasti tossun alla.

[/quote]

omasta mielestäni olen oikeassa :) Sun ongelmien syynä ei ole ollut se, että olisit liian kiltti, vaan se, että lapsuutesi takia olet omaksunut kieroutuneita ajatus- ja käytösmalleja, joista pitäisi päästä eroon. Mulla melko samanlainen lapsuus.



Varmasti useimmista ihmisistä saa ärsytettynä esiin vaikka minkälaisen puolen, ihmiset eivät ole mitään täydellisiä enkeleitä. Kuitenkaan se ystävällinen ja hyvä puoli ei ole feikkiä ja valetta sen enempää kuin "ruma" puolikaan, ihminen ei ole mustavalkoinen olio. On parempi, kun yrittää saada ihmisistä esiin se heidän hyvä puolensa, mutta jos et itse ole koskaan saanut mitään apua omiin ongelmiisi niin ymmärrettävästi et kykene antamaan sitä toisillekaan. Oletko käynyt ikinä terapiassa? Siitä olisi varmasti apua. En mäkään päässyt vihastani eroon ennen kuin itsekin sain apua ja ymmärrystä. Nyt purat sen vihan vaan muihin ihmisiin, ihan turhaan.

[/quote]

Tiedän että siitä voisi olla hyötyä, mutta en ymmärrä, miten onnistuisin löytämään terapeutin, joka ei olisi täysin mätä, tai jota en jotenkin onnistuisi tulkitsemaan niin. Tämähän oikeastaan on ongelman ydin.

Ja olen oikeastaan vasta nyt alkanut suoraan purkaa tätä muihin ihmisiin olemalla tahallaan veemäinen. Varmaan siksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla alkaa olla oikeasti valtaa, ja samalla mahdollisuus sen väärinkäyttöön. Tarkoitan nyt siis sekä työ- että perhe-elämää, kun asemani työpaikalla on noussut, vanhempani alkavat olla ikääntyneitä ja mieheni on tukevasti tossun alla.

varmaan, että ajattelusi on suorastaan sairasta? Mitä jos vaan etsit terapeutin, menet vastaanotolle ja kerrot kaiken mitä mielessäsi liikkuu ja katsot miten terapeutti suhtautuu? Koska terapia ei ole sitä, että asiakas menee valittamaan ongelmistaan ja terapeutti säälii ja taputtaa päähän. Sulla alkaa olla melko harhaiset käsitykset maailmasta ainakin näin luetun perusteella.