G: oletko ollut kiusaaja, kiusattu vai et kumpikaan

kiusattiin.

syytä en tiedä vielä tänäkään päivänä.

mulla on huono itsetunto. ja se karisti luulon,että musta voisi joku ajatella hyvääkin.

Kai siksi koska olin ujo, hiljainen ja en osannut puolustaa itseäni. Vanhempieni "paras" neuvo oli, että älä välitä, just...

En siis ollut minkään systemaattisen kiusaamisen kohde, mutta olin aika pahasti syrjäytynyt kaveriporukoista yläasteella. Sellainen "suojaton", jolle rääväsuut saivat ihan avoimesti aukoa päätään ja huudella haukkuja käytävillä. Yksi ongelmanuori käytti mua hyväkseen kokeissa, mun "piti" aina näyttää vaivihkaa vastaukset hänelle.



- mua kiusattiin koska olin ns. hikari, tosi epävarma itsestäni sosiaalisesti, ulkopuolinen (osittain juuri tämän epävarmuuden vuoksi), pelkäsin auktoriteettien paheksuntaa kuollakseni enkä voinut käydä missään nuorten riennoissa sen takia (vaikka kuvittelinkin sen olevan oma itsellinen päätökseni),... pidin itseäni susirumana ja siksi varmaan siltä näytinkin (vaikka vanhempana olen tajunnut että olen päinvastoin hyvinkin nätti... mutta epävarmuus rumentaa). Yksi tosi tärkeä syy on varmaan tietty suojattomuus, olin aivan ylikiltiksi kasvatettu, mussa ei siis ollut sellaista ominaisuutta että olisin kyennyt puolustamaan itseäni mitenkään. Suojattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Kun normaali ihminen suuttuu ja loukkaantuu kun hänelle auotaan päätä, niin muhun kaikki haukut ja iva upposivat kuin kuuma veitsi voihin. Mä olin koko ajan jotenkin paljas, täysin muiden armoilla. Kyvyn ja halun puolustaa itseään voisi ajatella olevan jonkinlainen "panssari" tai kilpi itsen ja muiden välillä, se suojelee itseä. Multa tuo panssari puuttui kokonaan. Mä olin yli 20-vuotias, kun ensimmäisen kerran elämässäni koin voimakkaan ja terveen vihan, itsearvostuksesta kumpuavan voiman, joka sai mut aidosti ja voimakkaasti suuttumaan siksi, että mua on loukattu. Se oli erittäin korjaava ja terve kokemus.



- kiusaaminen (joka siis oli lähinnä päänaukomista, ivaamista ym) vaikutti niin, että olin entistäkin epävarmempi ja syrjäytyneempi. Oikeastaan vasta lukion lopulla ja vielä enemmän lukion jälkeen vapauduin ja muutuin erakosta meneväksi ja sosiaaliseksi.



Omassa tilanteessani mä olen paljolti sitä mieltä, että olisin voinut itsekin vaikuttaa tilanteeseeni aika paljon. Tietenkään minkäänlainen ivaaminen ja päänaukominen ei koskaan ole oikein, mutta tarkoitan sitä että oma erakoitumiseni varmasti ruokki kusipäiden halua vähän aukoa päätä. Mutta en mä toki olisi muuten osannut siinä kehitysvaiheessa toimia.

Kiusaaja:

- Kiusasin, koska olin typerä. Kiusasin yhden kaverini kanssa yläasteella paikkakunnalle muuttanutta tyttöä, joka oli meidän mittapuullamme lihava ja ruma. Ei siihen mitään erikoista syytä ollut.

- Täytyy myöntää, että en juurikaan kadu. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin pari kuukautta eikä ollut laadultaan sitä pahinta. Kiusattu varmaan muistaa tapahtumat elinikänsä, mutta ei voi mitään.



Kiusattu:

- Minulla oli tytöksi matala ääni, ja sain ylempien luokkien pojilta lempinimen Basso-xxxx. Muita syitä en tiedä, ne, jotka minua kiusasivat olivat oikeastaan vähän kaikkien kimpussa. Hankaloittivat koulumatkaa kun eivät päästäneet tiellä ohi jne. Sylkivät joskus päälle.

- Olen hyvin epävarma esiintyjä ja muutenkin huono sosiaalisissa tilanteissa, mutta en tiedä, johtuuko se kiusaamisesta. Olen muutenkin tajunnut vasta viime vuosina, että kyse edes oli kiusaamisesta.

Olin luokan suosituin tyttö ja kaveerasin aktiivisesti kiusaamisen kohteeksi joutuneiden kanssa. Ketään ei tietääkseni luokallamme pitkäkestoisemmin kiusattu (ei ainakaan tyttöjä, pojista en niin tarkkaan tiedä).



Ajattelin kiusaajista, että ovat ihan niin kuin me muutkin, mutta heillä on vain huonot sosiaaliset taidot ja siksi omituinen tapa osoittaa kiinnostustaan. Näin ainakin silloin harvoin, kun kiusaamisyritykset kohdistuivat itseeni. Ne olivat sellaista pientä nälvimistä ja huomauttelua koskien asioita, joiden osalta olin erilainen kuin muut (koulumenestys, huonot taidot urheilussa, oudot mielipiteet monista asioista, välillä erikoinen hiustyyli jne.). Tulkitsin, että kiusaaja varmaankin vain on kiinnostunut havaitsemastaan poikkeavasta piirteestä, mutta ei kehtaa sen suoremmin asiasta kysyä. Kerroin sitten avoimesti näistä aiheista kiusaajille aivan kuin he nälvimisen sijaan olisivat esittäneet asiallisia kysymyksiä. Kiusaaminen loppui poikkeuksetta siihen (tämän vuoksi en sanoisi itse olleeni kiusattu, vaikka yritystä olikin).



Joskus havaitessani esim. sitä, että joku suljettiin joukon ulkopuolelle, ajattelin kiusaajista lähinnä että ovat lapsellisia ja pienisieluisia ongelmakimppuja. Tähän oli tosin muitakin perusteita kuin tuo pelkkä kiusaaminen.

ollut (jossain määrin) molempia.



Kiusaajana:

En ole ihan varma, täyttyvätkö varsinaiset kiussamisen merkit, mutta muistan ainakin pari kertaa, kun lällättelimme ystäväni kanssa kolmannelle tytölle. Hävettää.



Kiusattuna:



"Erehdyin" kaveeraamaan sellaisen tytön kanssa, joka jätettiin systemaattisesti porukoitten ulkopuolelle. Pian huomasin itsekin olevani porukoiden ulkopuolella, sanomisiani toisteltiin ja niille naurettiin, tavaroita piiloteltiin jne.



Vaikutuksena on se, että opin sanomaan hyvin nopeasti ja hyvin napakasti (ehkä välillä jopa ilkeästi?) takaisin sellaiselle ihmiselle, joka yrittää "hyppiä nenille". Jos mokaan, pyrin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät.

Lyötiin, potkittiin, tönittiin, kampattiin, syljettiin, vaatteita rikottiin, tavaroita rikottiin ja varastettiin.



Mutta pahinta oli haukkuminen ja mollaaminen.

Mäkin oon tosi epävarma esiintyjä, ihan hirveä esiintymiskammo ollut ja on edelleen. Beetasalpaajat ovat pelastaneet mut, niiden avulla mä oon mm. saanut tutkinnon. Muuten en olisi ikinä pystynyt esiintymään kielten kursseilla (ja mä oon sentään hyvä kielissä) tai muillakaan kursseilla. Jo lapsena jännitin esiintymisiä tosi paljon (ala-asteella, kun en ollut kiusattu), mutta yläasteella se muuttui pahaksi esiintymiskammoksi ja lukiossa mä hikosin ja tärisin jo siitä, jos tiesin että mun täytyy lukea ääneen jokin yksi lause vaikkapa englannintunnilla.



Mä olen myös sellainen "näkymätön" tyyppi ryhmissä. Parin-kolmen hengen kanssa mä vielä saan suunvuoron ja pysyn keskustelussa mukana, mutta vähänkin isommissa porukoissa muutun automaattisesti tarkkailijaksi, jota kukaan ei tunnu edes huomaavan (joskus jos yritänkin sanoa jotain, niin ihmiset puhuvat päälle kuin eivät olisi edes huomanneet mun sanoneen mitään). Mutta sanoisin, että tuo "näkymättömyys" juontaa juurensa jostain kauempaa lapsuudesta, ei niinkään noista yläasteen kokemuksista.

puolustuksekseni on pakko sanoa, että oli "lällättelyaikoina" alle kouluikäinen. Suurimpana syynä lienee oli oma lapsellisuus (ja tarve tehdä samoin kuin minua vanhempi ystäväni).



#7

Nyt JOKAINEN joka meinaa vastata tähän "olin kiusattu" miettii syvällä sisimmässään olisiko joskus kiusannut jotakuta. Minä meinasin vastata että olin kiusattu. Sitä minä olinkin, mutta kun brutaalinrehellisesti tutkin sisimpääni, suostuin myöntämään että olen ollut myös niissä muissa rooleissa. Eniten toki kiusattu, mutta jokainen sana jonka minä(kin) olen toiselle ilkeästi sanonut, on varmasti satuttanut kiusattua.



Kiusaajalle:

- Miksi kiusasit? Tahdoin kuulua joukkoon ja kokea että sentään JOKU on huonompi kuin minä. Muut heitti läppää luokan lihavimmasta tai sitten siitä hiljaisesta "ryssätytöstä". Minä lähdin mukaan. Oli kivaa olla välillä toisella puolella. Normaalisti minä olin se jota haukuttiin ja potkittiin.

- Kadutko? Kyllä. Kadun todella paljon. Olen pyytänyt anteeksi näiltä joiden kiusaamisessa olin mukana. Kaikki kuulemma on välillämme ok, mutta uskon että nämä kaksi tyttöä toivoo mulle kaikkea kurjaa. Se tuntuu pahalta. Tuntuu myös pahalta ajatella miten näiden tyttöjen itsetuntoon on ollut negatiivisesti vaikuttamassa myös mun heittämät kommentit ja "vitsit".



Kiusatulle: - Miksi sinua kiusattiin? En tiedä. Ensin kiusattiin ala-asteen 6. luokalla. Haukuttiin ja tönittiin. Kiusaajina oli pojat. Kiusaaminen ei tosiaankaan ollut mitään "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -tyyppistä touhua. Kai minä olin erilainen? Olin hiljainen? En oikeasti tiedä millä logiikalla luokan suosituin ottaa silmätikukseen jonkun. Ulkonäkö? Kiusaaminen jatkui samojen tahojen osalta myös yläasteen ajan. Lukiossa sitten syrjittiin. Ammattiopinnoissa oli kivaa kunnes luokan aikuiset naiset alkoi haukkua ja syrjiä. Juoruilivat avoimesti tupakkapaikalla, haukkuivat kahvipaussilla (välitunnilla keittokomerossa), valittivat olemattomista asioista opettajille jne. Nauroivat vastauksille. Tuhahtelivat ja vähättelivät. Eikä mitään tietoa miksi. Asiaa selviteltiin mutta asiaan ei tullut selvyyttä. Lopetin koulun ja muutin muualle kun en enää jaksanut.

- Mitä vaikutuksia kiusaamisella oli elämääsi?

Masentuminen. Koulun keskeyttäminen. Jatkuva pelko työelämässä (mitä jos nämäkin alkavat syrjiä yms.) Toisinaan mietin edelleen mikä minussa on/oli vikana. Voiko sen muuttaa? Jos voi niin tahdon muuttaa asian jotten koskaan joudu kiusatuksi. Miksi kukaan ei kertonut miksi kiusaa? Olisin tehnyt asialle jotain...



Ei kiusaajille/ei kiusatuille:

- Mitä ajattelit kun toista kiusattiin? Onneksi häntä kiusataan jotta minä saan olla hetken rauhassa (näin ajattelin siis ala- ja yläasteella.) Lukiossa ja ammattiopinnoissa sekä myöhemmässä elämässä on tullut paha olo ja olen kannustanut kiusattua. Yrittänyt jutella. Ihan mitä vaan. Olla ystävällinen.

- Miksi et mennyt auttamaan kiusattua vai menitkö? En tahtonut joutua itse huomion keskipisteeksi ja kiusatuksi. Menin toki väliin jos joku (myöskin eisuosittu ja toisinaan kiusattu) ystäväni joutui kiusatuksi. Oltiin toistemme tukena ja huudeltiin kiusaajille takaisin yhdessä.

jos et mennyt, hävettääkö jälkeenpäin? Aina olen hävennyt jälkeenpäin. Miksen ollut rohkeampi ja auttanut sitä vierastakin kiusattua??

- Mitä ajattelit kiusaajista? Noh... Toisaalta haluaisin sanoa että heikkojahan he on ja kotiasiat huonosti ja blaa blaa. Tosiasiassa asiat on yleensä juuri päinvastoin. Kiusaajalla juuri on hyvä itsetunto, kaikki hyvin jne. Näin on tutkimuksetkin osoittaneet. En siis osaa sanoa mitään tähän.

Tuosta brutaalista rehellisyydestä... Mä mietin tätä asiaa lähinnä koulujen ja työpaikkojen näkökulmasta. Esim. siskojen välistä kiusantekoa on tapahtunut munkin taholta (esim. halunnut leikkiä kaverini kanssa kahdestaan ja sulkenut pikkusiskon ulkopuolelle). Mutta aivan brutaalin rehellisesti voin sanoa, että koulussa tai töissä en ole koskaan kiusannut ketään, en yhtään. Viestistäsi välittyy se, että olet luonteeltasi kuitenkin aika erilainen kuin minä; olet kyennyt puolustautumaan (esim. "huudeltiin kiusaajille takaisin" -mä en olisi tuollaiseen kyennyt). Mä olin oikeasti niin alistunut tai alistettu, että olin kuin ihmiskuori jota sai "potkia" ihan vapaasti, ei mussa sellaista ytyä edes olisi ollut että musta olisi ollut ketään toista kiusaamaan.

-Miksi kiusasit? Amiksessa luokallamme oli tyttö, joka piti kovaa ääntä, ei tietänyt mistään mitään ja silti jakoi mielipiteitään. Ärsytti suunnattomasti - koko luokkaa. Kiusaaminen oli lähinnä nälvimistä, todistelua ettei hänen mielipiteellään ollut juurikaan väliä. Lopulta täydellistä noteeraamattomuutta. Häntä ei ollut olemassa.



-Kadutko? Totta kai nyt aikuisempana kaduttaa, hävettää ja ottaa päähän, miten on voinut olla niin idiotti. Totta kai hänelläkin oli oikeus käydä juuri sitä linjaa ja tietenkin hänelläkin oli oikeus mielipiteisiinsä.

minua kiusattiin 7-8 -vuotiaana lähinnä huutelemalla. Haukuttiin lähinnä possuksi. Olin koulun iltapäiväkerhossa ja siellä ohjaajat eivät saaneet kunnon otetta ja minua ja yhtä toista tyttöä kiusattiin.

Koulussa minua kiusattiin, koska olin uskovaisesta perheestä ja toin aina uskoni esiin.

Ehkä tuo kiusaaminen on vaikuttanut itseluottamukseen. Muistan pari tyyppiä ala-asteelta, jotka muistan pelkästään kiusaajina.



En kuitenkaan muista, että minua olisi kiusattu enää 10-11 -vuotiaana ja niistä ikävuosista eteenpäin minulla olikin jo sellaisia läheisiä kavereita, jotka auttoivat asiaan.



Olen ollut myös jollain lailla kiusaajan roolissa. Luokallani oli koulukiusattu tyttö jota kiusattiin koko kouluajan. Hän oli hidasälyinen (jäänyt luokalleen), hiukan ylipainoinen, liikunnassa kömpelö, kaikissa aineissa huono. Hän oli yksi kavereistani mutta jälkeenpäin ajatellen olen ymmärtänyt, että olin yksi niistä, joka oli aina vähätellyt häntä. Muistan myös, että hänen vanhempansa eivät oikein osanneet tukea häntä, että hän olisi pärjännyt elämässään paremmin, hänen isänsä oli nössykkä, hänen äitinsä vähän tiukempi mutta ei kovin älykäs eikä tuntunut osaavan rohkaista häntä mihinkään. Tytöllä ei ollut mitään harrastuksia mutta ala-asteella häntä hemmoteltiin hajukumein ja merkkivaattein. Nämä hemmottelujutut herättivät tietysti vielä enemmän innostusta kiusaamiseen. Tuntui siis jotenkin, että vanhempienkaan panos ei ollut paras mahdollinen (en siis syyllistä, mutta pohdin). Kiusaamiseen kyllä yritettiin puuttua aina välillä, mutta siitä huolimatta se aina jatkui. En tiedä, mikä tyttöä olisi auttanut, koska hän oli myös useiden piirteidensä vuoksi kohtuuttoman hyvä kohde.



Olen siis myöhemmin ymmärtänyt, että kiusaamiseen osallistuvat kaikki, myös ne, jotka sen hiljaisesti hyväksyvät. Olen ollut hirveän pahoillani tuon kiusatun puolesta sen jälkeen, kun olen tämän ymmärtänyt. Viimeksi näin hänet kymmenisen vuotta sitten ja silloin hän asui vielä kotonaan vanhempiensa luona, tuli sellainen kuva, ettei oikein ollut päässyt elämässä jaloilleen.:(

Neloselle siis haluaisin esittää kysymyksiä. Millainen sun lapsuus oli? Mulla on ollut aina todella vahva tempperamentti. Olen siis aina ollut ujo ja hiljainen koulussa ja vieraiden joukossa, mutta jokainen joka mut tuntee läpikotaisin tietää millainen olen omimmillani. Puolustan omaa näkemystäni (toivottavasti ketään jyräämättä!), tykkään keskustella vaikeistakin aiheista joista vastapuoli voi olla eriäkin mieltä, uskallan kertoa hauskoja juttuja (jos joku ei naura niin heitän senkin leikiksi "kuulosti paremmalta mun pään sisällä jne"). Uskon että tää rohkeus tulee mun vanhemmilta ja siskoilta. Heidän kanssa oon saanut aina olla juuri omanlaiseni. Siskot vaan nauraa ja hyväntahtoisesti "ivaa" että olen joskus kuin Pikku Myy :) Äiti naureskellen muistelee mun pahimpia kohtauksia uhmaiässä. Isä taas on leppoisa tyyppi joka on aina kannustanut mua olemaan oma itseni ja olemaan välittämättä toisten mielipiteistä. Tästä huolimatta en koskaan kertonut kiusaamisesta MITÄÄN kellekkään perheessä. En halunnut tuoda sitä pahaa mieltä kotiin. Hyviä ystäviä mulla on aina ollut jopa silloin kiusaamisaikoina, joten uskon etten ole ollut ihan karmea ihminen. Varmaan nuo siskot auttoi oppimaan puolien pitämisessä. Kerroit että sinä koit tervettä vihaa vasta parikymppisenä. Eikö kotonasi saanut purkaa pahaa mieltä ja osoittaa vihaa? Oliko sinulla sisaruksia joiden kanssa nahistella ja tapella ja oppia pitämään puoliaan?

Meidän pienehkössä koulussa ei systemaattista kiusaamista esiintynyt, n. 10 vuotta sitten ainakaan kun siellä olin.



Mutta sellaista lievempää ehkä, poikaystävääni kiusattiin jonkin verran, koulun kovispoika ystävineen. Sain viimeisenä yläastevuonna selville myös miksi, se kovis oli ihastunut minuun. Kertoi sen silloin ja yritti minua useampaan otteeseen saada jättämään poikaystävääni. Ysin lopussa jätinkin mutten todellakaan tämän koviksen takia!

Kiusaaja:

-yksittäisiä (ei systemaattista) tyhmiä puhetekoja ala-asteikäisenä joillekin luokkatovereille



Kiusattuna:

-ammattikoulussa; porukasta jätettiin ulkopuolelle

-työpaikalla; ei kutsuttu yhteisiin tapahtumiin/kokouksiin, kyttäämistä, tenttaamista (ikään kuin oma toiminta olisi jotenkin kyseenalaista), tuetta/avutta jättämistä, ei tervehditä/vastata, annetaan kaikki ikävät työt, uhkaillaan, vähätellään, juorutaan, tiuskitaan

ensin kuudennella luokalla tyttöjen puolelta. Tähän syyksi paljastui kateus.



Seuraavaksi mua kiusattiin seiskalla (toisella paikkakunnalla), kiusaajina pojat ja syynä ulkonäköni tietyt piirteet.



Tuosta toisesta jäi vähän sellainen olo, että jos joku kehuu mua ulkonäöstä, niin ajattelen heti, että kyllä tuokin kohta katsoo tarkemmin ja peruu sanansa :/ Mutta mitään suurempia traumoja ei ole kyllä jäänyt.

Neloselle siis haluaisin esittää kysymyksiä. Millainen sun lapsuus oli? Mulla on ollut aina todella vahva tempperamentti. Olen siis aina ollut ujo ja hiljainen koulussa ja vieraiden joukossa, mutta jokainen joka mut tuntee läpikotaisin tietää millainen olen omimmillani. Puolustan omaa näkemystäni (toivottavasti ketään jyräämättä!), tykkään keskustella vaikeistakin aiheista joista vastapuoli voi olla eriäkin mieltä, uskallan kertoa hauskoja juttuja (jos joku ei naura niin heitän senkin leikiksi "kuulosti paremmalta mun pään sisällä jne"). Uskon että tää rohkeus tulee mun vanhemmilta ja siskoilta. Heidän kanssa oon saanut aina olla juuri omanlaiseni. Siskot vaan nauraa ja hyväntahtoisesti "ivaa" että olen joskus kuin Pikku Myy :) Äiti naureskellen muistelee mun pahimpia kohtauksia uhmaiässä. Isä taas on leppoisa tyyppi joka on aina kannustanut mua olemaan oma itseni ja olemaan välittämättä toisten mielipiteistä. Tästä huolimatta en koskaan kertonut kiusaamisesta MITÄÄN kellekkään perheessä. En halunnut tuoda sitä pahaa mieltä kotiin. Hyviä ystäviä mulla on aina ollut jopa silloin kiusaamisaikoina, joten uskon etten ole ollut ihan karmea ihminen. Varmaan nuo siskot auttoi oppimaan puolien pitämisessä. Kerroit että sinä koit tervettä vihaa vasta parikymppisenä. Eikö kotonasi saanut purkaa pahaa mieltä ja osoittaa vihaa? Oliko sinulla sisaruksia joiden kanssa nahistella ja tapella ja oppia pitämään puoliaan?

Joo, jotenkin mut opetettiin siihen perinteiseen tytön malliin että pitää olla hiljaa eikä saa riehua eikä olla eri mieltä, en tiedä oliko mulla edes mitään uhmaa. Opin jo lapsesta asti selviytymään muita miellyttämällä, se oli siis se strategiani elämässä jo lapsena. Esim. alle kouluikäisenä kun kaksi kakaraa töni mua naureskellen niin mä yritin naureskella niiden mukana. Mun ainut tapa selviytyä oli siis yrittää saada kaikki pitämään musta.

Kotona oli sellaista kuin oli, ei mitään sellaista ilmeisen dramaattista kuten viinaa ja väkivaltaa, mutta henkisesti estynyttä. Ja vaikka oli useampikin aikuinen läsnä niin kukaan ei ollut täysin "henkisesti aikuinen". Isä ehkä tavallaan, mutta oli niin estynyt tyyppi että on jäänyt aika etäiseksi tietyllä lailla.

Ja jotenkin mun itsemäärämisoikeus tai tunne siitä on tuhottu jo ihan pikkulapsena, mulle on tehty väkisin sairaalassa kajoavia ja ahdistavia toimenpiteitä. Nyt kun olen kuitenkin koko ajan kehittynyt ja vahvistunut ihmisenä niin entistä vahvemmin koen noiden kokemusten vahingoittaneen mua ihan valtavasti. Tehneet sellaisen avuttomuuden tunteen, että mulle voi kuka vaan tehdä mitä vaan enkä mä mahda sille mitään. Varmaan tuo yhdistettynä sellaiseen "kiltin tytön kasvatukseen" on vaikuttanut paljon.

Muut lähiaikuiset taas olivat sellaisia marttyyriluonteita, eivät sillä tavalla aikuiseksi kasvaneita että olisivat ymmärtäneet erottaa omat ja toisen tunteet. Eli esim. mun omat mielipiteet olivat suuri loukkaus heitä kohtaan. Toinen näistä marttyyreista etenkin on suorastaan luonnevikainen, ei todellakaan normaali persoona. Lapsuus oli tavallaan ahdistava. Yksi aina enemmän tai vähemmän tietoisena seuraava ahdistus oli sairaalanpelko, mua seurasi koko ajan sellainen kauhunsekainen tunne siitä, mihin kaikkeen vielä ehkä tulevaisuudessa joudun. Toinen asia ahdistuksen taustalla oli sitten lähiaikuisten keskinäinen kylmä ja välillä kuuma sota, josta mulle ei puhuttu koskaan sanaakaan, varmaan periaatteella "mistä ei puhuta sitä ei ole".

Opin siis olemaan hiljaa ja miellyttämään, mulla ei ollut omia haluja eikä omaa tahtoa vaan jotenkin mä vaan yritin aina haluta sitä mitä mun oletettiin haluavan. Kun mä esim. nuorena seiskaluokkalaisena kysyin, että saisinko lähteä kaverin kanssa viikonloppuna iltaa viettämään (sellainen nuorison dokauspaikka olisi ollut kyseessä), niin ei multa tarvinnut kuin neutraalin merkitsevästi kysyä "no haluatko sä mennä". Mun vastaus tietenkin oli että en (koska se oli se oletus mitä mun halutaan haluavan). Mä olin kuin robotti, joka toimi sen mukaan mitä oletin muiden haluavan. Olin oikein ylikohtelias perseennuolija, opettajat tietenkin rakasti mua. Huoh.

Voi kuinka paljon olenkaan kasvanut, se jaksaa itseäkin yllättää välillä kun oikein uppoutuu muistelemaan miten ongelmainen olen ollut.

Ai niin ja mäkään en puhunut kiusaamisesta kotona mitään, tosin en mä ehkä kokenutkaan olevani mikään kiusattu varsinaisesti. Kun ei ollut mitään sellaista kovin systemaattista.



Mikään vahva temperamentti mulla ei ole koskaan ollut, varmaan toisenlaisella temperamentilla nuo lapsuudenkokemuksetkaan eivät olisi vaikuttaneet yhtä paljon. Mua ei siis ole tarvinnut millään rankalla väkivallalla alistaa ylikiltiksi muiden miellyttäjäksi vaan olen ollut aika altis sellaiseen muutenkin. Varmasti isona vaikuttajana tuossa taas on ollut se, että olen jo ihan pikkupikkulapsesta asti ollut se muiden, mm. äidin, lohduttaja. Mä olen ollut vähän sellainen näkymätön mitä tulee mun tunneskaalaan. Jotenkin juuri viha oli hyvin tuomittavaa. Eikä meidän talossa kukaan aikuinen osannut vastaanottaa toise vihaa, se oli sitten sellaista räjähtämistä tai marttyyri-itkua tai mitä vaan, mutta ei tervettä ja jämäkkää reagointia.



Tämä ihminen, joka sai mut ekaa kertaa elämässä suuttumaan koko voimallani ja nimenomaan terveellä tavalla, oli hyvin tulisieluinen tyyppi. Meillä oli ollut ihastusta ilmassa molemmin puolin, mutta homma kusi ja tosiaan sitten hän loukkasi mua niin, että mä aidosti suutuin ihan omasta puolestani, itsearvostuksen nimissä. Se vihasta kumpuava voima oli mieletön, ihan kuin olisin vasta syntynyt persoonana sillä hetkellä. Tämä ihminen oli itse tietyllä lailla niin vahva tyyppi, että varmaan senkin vuoksi minä pystyin suuttua. Kerrankin tiesin, että tuon ihmisen maailma ei romahda vaikka suutunkin koko sydämestäni. Aina ennen oli pitänyt miettiä muita ensin.



Koskaan en mäkään ole ollut täysin ilman ystävää. Pahimpana aikanakin oli yksi hyvä ystävä, jonka kanssa tosin asuttiin tosi kaukana toisistamme.

-Olin tosi erilainen kuin muut ja sosiaaliset taidot oli heikot. Aikuisena sain asperger-diagnoosin.

-Vihasin koulunkäyntiä. Koulumenestykseni kärsi koska jouduin elämään jatkuvassa pelossa. Kavereita ei juuri ollut eikä ole edelleenkään kun sosiaaliset taidot jäi kehittymättä.