Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtautua 13 vuotiaan laihduttamiseen?
26.04.2012 |
Tyttäreni täyttää syksyllä 14 ja on 163/70. Hän on ruumiinrakenteeltaan tullut isänsä sukuun, jossa kaikki ovat lyhyehköjä jä pullukoita.Tytölle on rasva jakautunut epätasaisesti vartaloon, ylävartalo on isompi kuin alavartalo. Hänellä on ystäviä ja hän menestyy koulussakin hyvin (k.a. 9.2). Hänellä kuitenkin on itsetunto-ongelmia. Tyttö yrittää epätoivoisesti laihduttaa, enkä tiedä pitäisikö minun kannustaa häntä siinä, vai laittaa selvä stoppi. Olen huolestunut myös siitä että tyttäreni säästää rahaa rasvaimuun. Voisiko syynä tähän kaikkeen olla se että olen itse 170/62? Kertokaa miten suhtaudun tähän ja mitä voisin tehdä että tämä loppuisi?
Kommentit (31)
en antaisi laihduttaa. Pyrkisin liikkumaan tytön kanssa yhdessä "että saisimme lihaksia" en missään tapauksessa menisi karsimaan kaikkia herkkuja pois ruokavaliosta. Joka päivä jotain herkkua, annoksia toki voisin puolihuolimattomasti pienentää. Liikuntaa lisäisin jos luontevasti onnistuisi. Ruuan laatuun kiinnittäisin huomiota ja että ruokaa olisi riittävästi.
Osa 13v on kasvanut jo pituutensa ja osa kerää painoa viimeiseen kasvupyrähdykseensä.
Erittäin huolestunut olen siitä, että tyttö on hyvä koulussa. Kaveriasia on kiva.
Paino kyllä tasaantuu itsestään ja ruuan laatuun kiinnittämällä.
t. 171cm ja 38 kg älykkään teinitytön äiti, meilläkin se alko pienestä laihduttamisesta(vaikkei tarvetta edes olisi ollut)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä lapsen paino-ongelmiin ei puututa ravinnon vähentämisellä ellei hän sitten elä sipseillä ja kokiksella, vaan aktiivisuuden lisäämisellä.
Minäkin olin teini-iässä pyöreä eikä asiaa auttanut yhtään se, että äitini on todella hoikka ja siro. Oli aika rankkaa olla laihan äidin läski tytär :(
Aloin laihduttaa joskus 15-vuotiaana ja onnistuinkin laihtumaan noin 15 kiloa. Sittemmin olen koko aikuisiän ollut hoikka, normaali- ja alipainon rajoilla. Harrastan liikuntaa, mutta muuten en ihmeemmin vahdi enää linjoani. Jotenkin kummasti olen pysynyt hoikkana.
tuonikäitä laihduttamiseen vaan jos mitenkään mahdollista niin yrittäisin kaikin keinoin tukea sitä että tyttö kelpaa tuollaisenaan ja että nykyajan muotimaailman laihuusihanteet eivät ole terveitä. On surullista, jos jo tuonikäisenä alkaa vihata itseään kehonsa koon ja muodon takia, voi mennä nuoruus pilalle turhan murehtimisen takia!
Korkeintaan, jos tytöllä on selvästi epäterveellisiä syömä- ja juomatapoja niin toki sitä voi tukea jos hän vaikka haluaa vähentää limsanjuontia tai muuten terveellistää ruokavaliotaan.
Mun mielestä lapsen paino-ongelmiin ei puututa ravinnon vähentämisellä ellei hän sitten elä sipseillä ja kokiksella, vaan aktiivisuuden lisäämisellä.
Tyttö syö normaalisti nykyään. Luulisin ylimääräisen painon tulleen tytön ollessa 6 vuotias, kun erosimme mieheni kanssa ja ruoka ei ehkä ollut kaikkein parasta mahdollista.
Ja tuosta liikunnasta, neiti pyöräilee 3km kouluu ja samanverran takaisin joka päivä, lisäksi on alkanut käymään juoksulenkeillä ja käy n. joka toinen viikko ratsastamassa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannustat tekemään sen terveellisesti eikä mitään pikakuureja, joista palautuu kohta takaisin.
Ja tämä kannustaminen ei poista sitä tosiasiaa, etteikö hän ole aivan ihanin myös sellaisena kuin hän nyt on tai vaikka isompanakin.
Miksei saisi laihduttaa? Eikö ole hyvä että on kiinnostunut ulkonäöstään ja haluaa tehdä asialle jotain. Itse tietysti valvot, että lapsesi syö terveellisesti vaikka laihduttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En siis painonpudotusta, mutta laihduttamisen.
Tukisin kyllä lasta siinä, että kotona ei olisi ylimääräisiä herkkuja tarjolla, ruoka olisi terveellistä (mm. paljon vihanneksia) ja kannustaisin reippaasti liikkumaan (kävisin itse hänen kanssaan lenkillä, pyöräilemässä, kävelemässä jne).
Minä olen oman, nyt 15-vuotiaan tyttäreni kanssa tehnyt jotakuinkin tämän. Lihoi noin 13-vuotiaana oltuaan puolisen vuotta loukkaantumisen vuoksi liikuntakiellossa. Meillä myös hänellä isänsä ruumiinrakenne, toisin kuin minulla + isosisarellaan, jotka emme liho helposti.
Toinen asia on, että 13-vuotiaana osa tytöistä on pulleampia hormnolaasista syistä ja se tasaantuu itsestään iän myötä.
Mutta siis ennen kaikkea pitäisin vaan huolta, että _koko_ perheen ruokailutavat ja liikunta on hyvällä mallilla (en siis tekisi numeroa vain 13-vuotiaan ruokaluista, vaan kaikille sama meno). Ja että esim. herkkuja syödään kyllä järkevissä määrin (vaikka leivotaan yhdessä vloppuna).
Syömishäiriön riski on muuten liian iso. Omalta mm. kielsin "herkkulakon", jonka (langanlaihat) kaverinsa lanseerasivat. Järkevissä rajoissa, ei naurettavilla säännöille mennen.
Tsemppiä! Tiedän kokemuksesta, että tuossa saa olla kieli keskellä suuta :). Meillä tepsi hienosti mm. liikunnan lisääminen koko perheelle ja nyt 15-vuotiaana tytär on normaalipainoinen, toki täyteläisemmän mallinen :) kuin (luonnostaan liian laiha) sisarensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tosiaan tekisi laihduttamisesta hirveän isoa numeroa, ehkä jos jokapäiväisessä ruokavaliossa tulee mieleen jotain asioita, joista voisi keventää, niin niitä voisi miettiä. (Juoko esimerkiksi teetä/kahvia sokerin kanssa paljon, tai kertyykö jostain muualta tuollaista ylimääräistä.)
Miksei saisi laihduttaa? Eikö ole hyvä että on kiinnostunut ulkonäöstään ja haluaa tehdä asialle jotain. Itse tietysti valvot, että lapsesi syö terveellisesti vaikka laihduttaa.
en ole ollenkaan samaa mieltä. Tuo johtaa ennemminkin vain syömishäiriöön
Sisältö jatkuu mainoksen alla
te olette sitä mieltä, että kun kerran lapsi on joskus lihonut, hän saa kantaa kilonsa, ettei vain sairastu syömishäiriöön?!?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että jos ja kun lapsi onnistuu laihduttamisessaan, ei kannata tehdä siitä mitään numeroa. Ainakin itse loukkaannuin, kun joku sanoi minun laihtuneen. Jotenkin koin sen niin, että olin ollut lihavana huono. Lisäksi tuntui kiusalliselta, että joku oli huomioinut läskini.
Niin se teini-ikäisen mieli toimii...
Minäkin olin teini-iässä pyöreä eikä asiaa auttanut yhtään se, että äitini on todella hoikka ja siro. Oli aika rankkaa olla laihan äidin läski tytär :(
Aloin laihduttaa joskus 15-vuotiaana ja onnistuinkin laihtumaan noin 15 kiloa. Sittemmin olen koko aikuisiän ollut hoikka, normaali- ja alipainon rajoilla. Harrastan liikuntaa, mutta muuten en ihmeemmin vahdi enää linjoani. Jotenkin kummasti olen pysynyt hoikkana.
Tyttösi on todellakin lihava, voisi hyvin pudottaa 20kg. Miksei saisi laihduttaa? Eikö ole hyvä että on kiinnostunut ulkonäöstään ja haluaa tehdä asialle jotain. Itse tietysti valvot, että lapsesi syö terveellisesti vaikka laihduttaa.
Tässä taas näitä jotka pyrkivät tunkemaan joka ihmisen väkisin missien ja mallien painoindeksii, vaikka 163 cm / 50 kg jota tämä kirjoittaja suosittelee on todellakin monelle aivan liian vähän ja sen ylläpitäminen vaatii jatkuvaa nälkäkuuria. Ja mitään terveydellistä syytä pyrkiä noin alhaiseen painoon ei todellakaan ole. Eikä *oikeasti* mitään muutakaan, esim. poikakavereita ja ystäviä löytää vähän pulleampikin kun on itsetunto kunnossa ja elää rohkeasti häpeilemättä itseään!
Itselleni tämä on arka asia koska itse sain nuorena naisen muotoni hyvin nuorena, menkat alkoi 12 v ja siinä samaan aikaan pyöristyin siihen painooni jossa olen vieläki, 37-vuotiaana. Poikakroppaisten tyttöjen seassa näytin tietysti läskiltä ja kehitin pakkomielteen asiasta. Äitini valitettavasti oli myös näitä, jotka jatkuvasti arvioiva tminua kriittisellä silmällä ja hän puuttui inhottavasti "läskeihini". Ei nyt suoraan käskenyt laihduttaa mutta huomautteli siitä ettei mun pitäisi ottaa ruokaa lisää tai että voisin syödä enemmän salaattia eteen enempää pyöristy enää.
Minusta äiti tuolla käytöksellään vahvisti huonoa itsetuntoani, jota siinä iässä muutenkin koin. Uskoin olevani kauhean ruma, läski ja inhottava, mikä ei ole kovin epätavallista tuossa iässä tytöillä vaikka ei olisi oikeasti mitään noista, ja todella ikävää oli että äiti tahtomattaan tuli vahvistaneeksi noita uskomuksiani. Olisin ollut näin jälkeenpäin ajatellen paljon kiitollisempi jos hän olisi vakuuttanut, että ulkonäkö ei ensinnäkään ole elämässä mitenkään ratkaisevan tärkeää ja että olin ulkoisestikin kyllä ihan ok sellaisenani. Omalle tyttärelleni, joka nyt on 10 v, en ikinä aio nokitella syömisistä tai painosta.
Mutta edelleen musta tuon ikäisen ei kuulu olla perinteiseen malliin "pysyvä laihduttaja", se on aivan liian syömishäiriölle altistavaa.
Meillä toinen tyttäristä painaa jotakuinkin 56 kiloa, pituutta 165, toinen 54 kiloa, pituutta 172. Ja näistä kahdesta pidemmän painon kanssa yritetään ennen kaikkea pitää se edes noissa lukemissa, koska tippuu helposti 50 kiloon, jos ei liiku (eli voi syödä ihan mitä vaan, painoa ei vaan tule, mutta ilman liikuntaa katoaa kaikki lihasmassa ja lopputulos on liian laihaa). Lyhyemmällä tyttärellä taas liikkumattomuus ja herkkujen syönti näkyy heti painon nousuna.
Liikunta tepsii molempiin haasteisiin :), ovat onneksi nyt taas innostuneet mm. lenkkeilystä. (Molemmilla aktiivinen liikuntaharrastus loppui pari vuotta sitten, toisella loukkaantumiseen, toisella siihen ettei kilpatason liikkuminen enää aikataulujen puolesta mahtunut opintojen seuraan)
te olette sitä mieltä, että kun kerran lapsi on joskus lihonut, hän saa kantaa kilonsa, ettei vain sairastu syömishäiriöön?!?
Kiloja saa pois lisäämällä liikuntaa ja tarkistamalla ruokavalion. Se ei ole = "laihduttaminen". Mun 13-vuotiaalleni ei aikoinaan _kukaan_ saanut tulla sanomaan "nyt sun tarttis laihduttaa", olisin lynkannut oma kätisesti sanojan. Sitä vastoin pidimme tosiaan huolta, että koko perheen liikuntaa lisäämällä ja ruokavaliota tarkistamalla lapsen paino ryhtyi hitaasti tippumaan. Ei tosin ollut ihan yhtä paljon ylikiloja kuin ap:n tyttärellä, mutta kuitenkin.
Laihduttamisen kulttuuri altistaa syömishäiriöille. Liikkumisen tukeminen taas auttaa muutenkin pysymään terveenä :). Vissi ero.
Liki lynkkasi anopin kun kovasti mainosti lapsenlapselleen ihailevasti "kun oot niin kivasti laihtunut". AARRGGGGHHHHHH....
Kannattaa olla varovainen, itselläni isäukko aina mainitsi vittumaiseen sävyyn että onko pakko ottaa lisää pullaa tai eikö vähempikin riittäisi ja pullisti poskiaan viitaten näin siihen että minusta tulee entistä lihavampi. Nykyään olen oikein hyvässä kunnossa kun uskaltauduin liikkumaan kaverin rohkaisemana joskus 15 vuotiaana ja se on jatkunut siitä lähtien.
Eli, reaktio paheksuntaan oli että söin salaa, ja syy miksi en halunnut aloittaa liikuntaharrastusta oli se että olin lihava ja tuntui siltä että liikuntaharrastuksesta seuraa runsaasti häpeäntunteita.
En missään tapauksessa ole katkera, minulla on erinomaiset vanhemmat, mutta kyllä tuo lapsuuden lihavuus heidän piikkiinsä menee. Ei lapsi osaa valikoida mikä on terveellistä ravintoa tai hakeutua itsenäisesti harrastuksiin. Eli vaikka sinä olet hoikka, ruokailutottumuksesi eivät välttämättä ole aivan niin hyvät kuin ne voisivat olla ja tyttäresi genetiikka ei tätä ongelmaa korjannutkaan.
Tuohan nyt on toisaalta lähes kaikkien vanhempien ongelma mitä olen tilannetta seuraillut, joten tarkoitus ei ole syyllistää sinua vaan todeta että nimenomaan sinun on homma hoidettava.
Itse syön näin: poista tai minimoi valkoiset sokerit ruokavaliosta, käytännössä se tarkoittaa että ei eineksiä ikinä. Syön muuuten ihan perusruokaa, paljon salaattia, lihaa ja juureksia. Jos on pakko syödä leipää niin täysjyväruisleipää, mutta senkin vähentämistä kannattaa miettiä. Ei limuja tai sokerisia mehuja.
Liikunta taas, se on hankalaa. On hyvä että on jo ratsastusharrastus mutta se ei liene varsinkaan noin harvoin kovin tehokasta. Luulisin että tyttäresi on valinnut lenkkeilyn juuri koska siinä ei tarvitse olla kenenkään silmissä hävettävänä. Koita keksiä miten voisi kiertää tuon liikunnallisen itsetunnon ongelman joka ainakin itselläni tosiaan siis oli. Sitten kun huomasin että olenkin ihan lahjakas liikkumaan saatuani onnistumisia liikunnassa, oli uusien harrastusten aloittaminen jopa mieluisaa. Painojen nostelu oli se mikä minulla toimi, itsenäistä, muokkasi kehoa nopeasti ja näin nosti itsetuntoa. Alkukynnys oli silti siihenkin valtavat, ehkä voisi olla paikallaan phuua myös siitä kuinka on ihan normaalia että jännittää kovasti tuollainen uusi tilanne.
Tulipa kirjoitettua pitkästi, mutta olen miettinyt jälkeenpäin miten lapsena ei oikeastaan ollut vielä työkaluja "ottaa itseään niskasta kiinni" joten jotain ulkopuolista tarvittiin. Minulla se oli kaveri joka vei punttikselle, ehkä sinun muksusi kohdalla jotain muuta. Mutta ihan käännekkohtana pidän omassa elämässäni tuota liikuntaharrastuksen aloitusta. Toivottavasti en kuulostanut tuomitsevalta koska en tosiaan sitä tee. Omatkin vanhemmat ovat älykkäitä ja rakastavia, eivät vain ole itse olleet ikinä liikunnallisia joten eivät osanneet ohjata siihen suuntaan.
Hyi kun joillakin on lihavia lapsia. Itse katsoisin peiliin jos olisi moista jälkikasvua. Tervettä ruokaa tuskin nauttii.