Ainoat lapset

kuulemma kärsinyt siitä yhtään. Tosin heillä oli lämpimät ja läheiset välit sukulaisiinsa, joten kavereita riitti aina varsinkin viikonloppuisin. Mulla taas on veli, jonka kanssa olen tosi vähän tekemisissä. Toki hän on rakas, mutta nähdään varmaan pari kertaa vuodessa eikä silloinkaan jälleennäkeminen ole mitenkään erikoinen. Ei meillä ole oikeastaan mitään yhteistä.

Isoveli olisi ollut lapsuudessa mieluisin, mutta pikkusisaruskin olisi kelvannut. Leikkiseuraa olin vailla ja tiesin jo silloin ihan tarkkaan, etten oikein osannut olla toisten lasten kanssa kuten kaverini, joilla oli sisaruksia. Kaikki tekemiseni olivat perheessä ihan hirveän valokeilan alla ja tavallaan piti olla se ainoa, joka toteutti äitini ja isäni toiveet vanhemmuuden saralla. Vanhemmat eivät siis saaneet sitä suhteellisuudentajua joka joillekin (esim minulle :) tulee vasta toisen lapsen myötä.



Nyt aikuisena toivoisin rinnalleni toista, joka voisi pitää huolta vanhenevasta äidistäni, sekä lapsilleni läheisiä serkkuja (itselläni oli niitä monta).

Myös mieheni on ainoa lapsi ja tyttäreni tulee luultavasti olemaan ainoa lapsi perheessämme. Mielestäni olemme silti ihan normaali perhe. Ystävät ovat itselleni erityisen tärkeitä ja rakkaita,koska sisarussuhteet puuttuu.

enkä kyllä ole kaivannut sisaruksia ikinä. Itselläni on (ihan omaa itsekkyyttäni) monta lasta ja välillä käy heitä sääliksi kun jokaisella lapsella olis tavallaan oikeus olla ainokainen.

En haluaisi tehdä tavallaan lapselle väärin itsekkäistä syistä... siksi mietin tätä asiaa ja olisi kiva kuulla ihmisten näkemyksiä.



Mä oon pian 32, enkä mielelläni enää yli 35-vuotiaana lapsia haluaisi. Mietin nyt lähinnä omaa jaksamistani sitten vanhempana...

Haluasin kuitenkin olla hyvä ja jaksava vanhempi lapselleni/lapsilleni.

tämäkin asia varmaan riippuu ihmisestä ja ympärillä olevista ihmisistä.



Enkä siis tarkoittanut, että olisi väärin jos joku on ainut lapsi tai jollain on vain yksi lapsi.



Mietin vain sitä, että mitä jos oma lapseni kovasti kaipaisi sisarusta sitten isompana. Ja kokisi näin meidän olleen itsekkäitä, kun ei hänelle suotu veljeä tai siskoa... Itse koen kyllä, että en osaisi kuvitella elämääni ilman veljeäni ja siskoani. He ovat jotain niin pysyvää elämässäni.

Mutta kiva kuulla, että ei ainoat lapset välttämättä koe jääneen jostain paitsi. :)



Mutta ehkä tätä asiaa on turha jossitella...

;)

erityisesti lomilla mutta minulla oli onni viettää lapsuuteni serkkujen (myöskin ainokaisia) kanssa. Meillä oli ikäeroa vain 1-4 vuotta (6 serkusta).



Nyt kun vanhempani ovat olleet kuolleita jo yli 12 vuotta, olisi tietty ihanaa kun olisi jokuk jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Tosin nuo serkut on edelleen mukana kuvioissa lapsineen...



Itsellä 4 lasta joista nuorimmainen lähes yksin suuren ikäeron vuoksi. On aika paljon kiinni meissä vanhemmissa ja vaatisi huomiota aina kun kaverit ei ole saatavilla... Mutta toisaalta onnellinen kun saa meiltä paljon enemmän huomiota ja myös materiaa kuin 3 lähekkäin syntynyttä isoa sisarustaan (kotoa muuttaneita jo).

Vanhempani erosivat kun oli ekaluokkalainen. En ole koskaan kaivannut sisaruksia mutta mulla on aina ollut rakkaita ihmisiä ympärillä kun on suuri suku äitini puolelta. Mulla on viisi enoa ja tätiä ja 15 serkkua ja tietty isovanhemmat. Kaikki asuttiin vielä samalla paikkakunnalla.

Mieheni on myös ainokainen eikä ole koskaan kärsinyt sen takia. Sukulaisiakaan ei ole hällä paljon.



Meillä on kaksi lasta. Olimme ihan tyytyväisiä yhdenkin lapsen kanssa mutta kuopus tuli sitten yllätysvauvana ehkäisyn pettäessä. Nyt olen kiitollinen siitä, että lapsia on kaksi, jotta heillä on seuraa toisistaan. Kun molemmat olemme ainokaisia, lapsillamme ei ole tätejä, setiä eikä serkkuja.

Isäni on alkoholisti ja äitini kuoli liikenneonnettomuudessa ollessani parikymppinen Täytyy myöntää että sisarusten puuttuessa etenkin tätieni tuki oli korvaamaton. Olin täysin shokissa ja en tiedä miten olisin selvinnyt hautajaisjärjestelyistä yms ilman heitä. Jos hakemalla jotain hyvää haetaan niin eipähän tarvinut tapella perinnöstä kenenkään kanssa.

Enemmän mua on nämä puolesta loukkaantuneet säälineet. ITselläni minulla ei ole ollut asian suhteen mitään ongelmia.

kaipasin myös koiraa, hevosta ja uima-allasta... Kaikkea ei saa mitä haluaa ja mulla oli tosi onnellinen lapsuus, paljon kavereita ja muuta sukua. Mun mielestä lasta ei kannata tehdä vain lapselle sisarukseksi, lasta täytyy haluta ihan erillisenä persoonanaan.

Näyttää siltä ettei monetkaan ainokaiset ole kaivanneet sisaruksia. Ap taas ei voisi kuvitella elämäänsä ilman heitä. Tämä on varmaan sellainen juttu että "ei tiedä mitä menettää jos ei tiedä mitä menettää".

Itse en tiedä millaista on elämä sisarusten kanssa joten en sitä osaa kaivata. Ap taas ei tiedä millaista on olla ainokainen, vanhempien huomion keskipiste.

se automaattisesti tee heistä hyviä ystäviä, uskottuja ja seuralaisia. He voivat olla vaikka pahimmat vihamiehet toisilleen.

Ja kaipaankin siksi joskus sisaruksia, jotka ymmärtäisivät minua paremmin ja olisivat enemmän kaltaisiani. Mutta on tässä ilmankin pärjätty. Ainoa lapsi voi varmaan kaivata sisaruksia joissain tapauksissa, mutta ei se ole sanottua että saisi haluamansa vaikka sisaruksia tulisikin. Ei sen mukaan kannata lapsilukua päättää.

kokemusta mutta itse olen 4 lapsen perheestä ja mulla nyt 3 lasta jotka ovat toistensa kanssa niin läheisiä että uskon sisarusten olevan rikkaus ja niiden puutteen olevan tietynlainen menetys.

Ainoa lapsi olen, tosin on itseä paljon vanhempi velipuoli joka ei ole koskaan asunut samassa perheessä ja näimme harvakseltaan. Kun näki useampilapsisia perheitä, tuli kyllä usein jotenkin yksinäinen olo - toisaalta olin muutenkin melko yksinäinen lapsi. Jos olisi ollut paljon kavereita ja muuta sosiaalista elämää, tuskin olisin samalla tavalla sisarusta kaivannut. Joten joo, taisin kaivata sisarusta vaikka tuntui itsestäänselvältä ettei sellaista meidän perheeseen tule.



Itse olen halunnut useamman lapsen, nyt kolmas tulossa ja se saa riittää :).

ja kaipasin kovasti sisaruksia, perhekin oli ongelmallinen, vaikka olinkin pärjäävä lapsi. Omat ongelmat tulivat esiin vasta aikuisena. Sisarus olisi voinut auttaa minua paljon olemaan sosiaalisempi vaikeina hetkinä, tuomaan rutiinia olla ikäisteni kanssa.



Jos sinulla on vain yksi lapsi, niin tee paljon sen eteen että hänellä olisi muita pitkäaikaisia sukulais- tai ystäväkontakteja. Itselläni nyt 3. tulossa, ja oon yli 40. Itse halusin tehdä erilailla, jos se oli mahdollista, ja näyttää olevan. Eivät lasten suhteet auvoa ole, mutta kyllä oma perhe ja kaikki jäsenet tuntuvat olevan todella tärkeitä. Sisarusten kanssa tapellaan mutta myös pidetään hauskaa.

Syy 1: lomien aikaan ja matkoilla oli välillä tylsää leikkiä yksinään. Kaipasin silloin ikäisiäni kavereita. Luinkin paljon, jotta sain ajan kulumaan. Läheisiä sukulaisia ei muutenkaan ollut paljon, isovanhemmat olivat iäkkäitä eikä minulla ollut yhtään serkkuja, jotka olisivat paikanneet sisarusseuraa.



Syy 2: vaikka lapsuuteni oli onnellinen, olisin toivonut vanhemmilleni hieman suhteellisuudentajua kasvatukseen. Minulla oli jämpti kuri ja kuten joku tässä ketjussa jo mainitsi, niin ainoa lapsi on ihan erilailla vanhempiensa "suurennuslasin alla" kuin sisarusparvessa kasvanut. Vertailukohta puuttuu ja saa aikaan välillä hankalia tilanteita. Jakamaton huomio on tietysti hieno juttu, mutta joskus tuntui, että vähempikin olisi voinut riittää.



Positiivisiakin asioita ainokaisena kasvamisessa on. Olen oppinut hyvin itsenäiseksi ihmiseksi, joka osaa hoitaa asiansa ja tarttua ripeästi toimeen. En ole kovin riippuvainen muiden mielipiteistä, enkä odota toisten tekevän asioita puolestani. Kestän itseni seuraa ja yksinoloa. Tämä voi olla tietysti persoonallisuusjuttukin, mutta uskon ainokaisuuden kasvattaneen tätä puolta itsessäni.