Raskauden alussa mies halusi abortin, vauvan synnyttyä kaikki hyvin, mutta ...

Mikä ihmeen pakko tonkia vanhoja asioita?



Ole vain onnellinen että päätit toisin ja teillä on nyt lapsi, josta isäkin ilmeisesti välittää. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

usko että kenelläkään ensireaktio on maailman onnellisin. Meillä vuoden yrityksen jälkeen viimein raskauduin. Silti ensireaktio oli molemmilla, että halutaanko me tätä nyt ihan oikeasti. Siinä tilanteessa aikasemmin oletimme hyppivämme onnesta mutta ei se niin aivan mennyt. Asian sulattelu vei muutaman päivän ja sitten se onnellisuus vasta nousi pintaan. Noin niinkuin teillä "vahinko" sen sulattelu voi viedä paljon enemmän aikaa. Itsekkin vaikka kovasti toista toivonkin niin voisi se nyt olla shokki olla raskaana. Uskon että itsellä nyt sulatteluun menisi enenmmän kun kaksi päivää kun tilaukseen kakkosta emme viellä ole laittaneet. :)

pystyisitkö puhumaan neuvolassa?



Ja miehesi kanssa. Me emme voi tunkeutua toistemme ajatusmaailmaan, ehkä miestäsi pelotti, että jos hän ei rakastaisikaan lasta, jos hän pelkäsi lapsen pilaavan teidän elämän.

Monastihan sanotaan, että miehet kiintyy lapseen hitaammin.

Ehkä miehesi ei itsekään ymmärrä miksi puhui mitä puhui ja miksi tunsi niin.

Mutta mielestäni jos asia sinua jää vielä kovin vaivaamaan, sinun olisi syytä puhua asiasta miehesi kanssa.

Ja sanoa hänelle, että et häntä halua syyllistää, mutta haluat tunteillesi selkoa.



Mutta ihana kuulla, että miehesi rakastaa lastaan ja näyttää sen. :)

Että raskausaika oli kypsymisaikaa miehellekin. Kasvoi sinä aikana aikuiseksi. Eikös ole kivaa olla nyt aikuisen kanssa?

itsekin kun toista lastamme aloin odottaa (ensimmäinen päätyi keskenmenoon) tuli itselle kylläi itku kun sain selville olevani raskaana ja toivoin, että en olisikaan. pitkään meni asia hyväksyä, varsinkin kun todella paha pahoinvointi iski sitten.



mutta nyt tuntuu, että miksi ikinä olen voinut niin edes ajatella.

On täytynyt olla valtava pettymys, kun mies ei ole ollut sun tukena raskausaikana eikä jakanut iloasi lapsesta. Raskaus on kuitenkin naisen elämän isoimpia juttuja, ja se rakkaus ja suojelunhalu lasta kohtaan on ihan mieletön. Ei se ole mikään pikkujuttu, että mies ilmoittaa ettei halua lasta. On siinä miettimistä pitkäksi ajaksi, kun täytyy realistisesti arvioida heti raskauden alussa, joutuuko kenties kasvattamaan lapsen yksin, onko miehestä tulossa surkea tunnekylmä isä jolta lasta täytyy suojella ja ehkä sen vuoksi erota, miten pärjää sen jälkeen jne.



Meillä toinen lapsi ei ollut mikään vahinko, mut mies päättikin sitten heti, kun olin raskaana, ettei häntä kiinnosta tämä lapsi. Mä olin aivan hajalla, en voinut uskoa että miehestä tuli esiin tällainen puoli, vaikka hän itse oli halunnut toista lasta. Mä olin miehelle raivoissani, siis niin vihainen ettei mitään rajaa.



Mä en koko raskausaikana puhunut miehelle lapsesta mitään. En pystynyt, hyvä että siedin häntä sen verran kun oli pakko. Olin niin pahoillani pienen lapsen puolesta, jota isä ei halua rakastaa. Minulla on läheisiä ystäviä, joiden kanssa jaoin ilon lapsesta päivittäin.



Lapsen syntymän jälkeen kävi kuten yleensä kävi; kun mies on saanut aikansa kiukutella ja mököttää, sääliä itseään ja maksattaa sen itsesäälinsä muilla, hän hoksaakin että tämähän on ihan mukavaa, ja unohtaa millainen on ollut ja alkaa leikkiä hyvää isää. Minulla kesti tosi kauan aikaa, että pystyin luottamaan siihen että mies voi olla isä lapselle. Vieläkin usein tulee mieleen, että teeskenteleeköhän toi, kun ei ollut kanttia erota ja jättää meitä, vaikka sitä varmaan jossain vaiheessa toivoi. Jos mies ois käyttäytynyt näin ekan lapsen raskausaikana, olisin eronnut hänestä jo raskausaikana, sen verran isosta asiasta on kyse kuitenkin. Joten hieno juttu ap, että sinä olet jaksanut koko raskausajan ja olet noin anteeksiantava ihminen. :)

mutta millään tavoin tunteitasi vähättelemättä haluan muistuttaa, että 2kk vanhan vauvan kanssa hormonit vievät äitiä vielä, ja lujaa. :) Koita yrittää uskoa siihen, että ajan kanssa myös sun tunteet tasoittuvat ja pystyt täysillä nauttimaan teidän ihanasta perheestä. Tärkeintä ei ole, mistä tilanteesta olette lähteneet liikkeelle, vaan se missä olette nyt. meillä on ollut samankaltainen tilanne, ykkönen ilmoitti tulostaan yllättäen ja mies jotenkin hiffasi koko asian vasta ultrassa. Kaikki on kuitenkin mennyt paremmin, kuin hyvin ja nykyään meillä on jo toinen lapsi, jota sitten saatiinkin ihan yrittämällä yrittää. :) Tsemppiä sulle!!

tällainen AV-palsta on parhaimmillaan :) Ilahdun sivullisena.



Oma kokemus minullakin on, mies oli raskausuutisesta ihan shokissa ja vaati minua tekemään abortin tai löhtemään koko talosta. Kuitenkin olimme yhdessä ajatelleet, että raskaus voi alkaa jos on alkaakseen, "mutta tuskinpa näin vanhoilla edes tärppää enää".



Odotusaikana surin ihan hirveästi sitä, että mies ei ollutkaan onnensa kukkuloilla. Olin anteeksipyytelevä ja hän hoivasi vaikeina aikoina vähän kuin velvollisuudentunnosta vain.



Kun lapsi sitten lopulta syntyi, hän itki ja nauroi yhtäiakaa. Laittoi vauvan kuvan tietokoneen taustakuvaksi ja kiitti sydämensä pohjasta siitä, että olin pitänyt pääni enkä lähtenyt mihinkään.



Tuo lapsi on hänelle äärimmäisen rakas, kouluikäinen jo. Lapsi menee minun edelleni jopa :P

vähän samaa mieltä, että päästä irti menneestä. En mäkään halunnut puhua miehen kanssa raskaudesta juurikaan ekaan 3kk aikana ja rakenneultrassa olin niin paniikissa että en tajunnut mitään mitä sielä tapahtu. Laskin myös päiviä koska abortin voi vielä tehdä. Lapsi oli todella haluttu ja yritetty.



Nuo ekat kuukaudet ovat varmasti monelle sekavat vaikka lapsi olisi haluttu tai vahinko.



Onnea ihanasta pallerosta :)

mutta menevät varmasti ohi. Mutta tunteesi eivät ole "tyhmiä" vaan hyvin normaaleja. Itsellä ei ollut tuollaisia alkuvaikeuksia, mutta vauva-aikana murehdin silti asioita, jotka eivät menneet "täydellisesti", kuten olin suunnitellut. Hormonit ja suojelunhalu vauvaan tekevät tuon, vuoden päästä viimeistään olet varmasti päässyt yli tuosta murheesta :) Yritä nauttia vauvastasi ja tehdä kaikkea mistä saat iloa. Voimia ja onnellistä vauvavuotta sinulle!

meillä kävin noin. Raskaus ei ollut suunniteltu, parisuhde oli sillä hetkellä vähän huonossa jamassa ja jopa eroa taisimme molemmat miettiä. Mies ehdotti aborttia, koska hän ei ollut varma siitä, että haluaako ylipäätänsä ikinä lapsia. Ja samalla jos aborttiin päädytään, niin lapsia ei sitten tule myöhemminkään ja voidaan erota jne..



Itse en suostunut puhumaan samaan aikaan parisuhteesta ja lapsesta. Mietin itsekseni asiaa ja ilmoitin miehelleni että en aio tehdä aborttia ja haluaisin yrittää vielä parantaa suhdettamme. Mies sitten sai päättää mitä hän haluaa tehdä, mutta päätöksessä sitten pitää pysyä. Toisin sanoen, jos hän haluaa perustaa perheen kanssani, niin sitten hän on mukana raskausaikana, hoitaa lasta yhtä paljon kuin minäkin jne.. eikä yritä mitään "en mä tätä lasta olis ees halunnut"-juttua.



No, mies siis ei halunnut erota, mutta ei se niin kovin helppoa ollut silti. Molemmilla meillä oli omat hankaluudet sekä raskausaikana että sen jälkeen tulla isäksi ja äidiksi ja kaikki siihen liittyvä. Joillakin ei siinä asiassa ole mitään ongelmaa, mutta meillä kyllä vähän "kipuiltiin" tässä asiassa.



Kun lapsi syntyi, mies ihmetteli että miksi emme ole aikaisemmin hankkineet lasta.. Taisin vain hymähtää, ei meillä ole tapana ollut enää pelkoa vanhoja asioita.. mutta silti oli minulle helpotus, että mies seisoi sanojensa takana eikä vain minun mieliksi tms. suostunut lapsen saamiseen.



Nyt yritämme toista lasta ja kyllä luulen että tunnelma on mukavampi ja tuntuu kuin ekaa kertaa vasta olisi lasta saamassa. Kaikki se jännitys siitä, koska tärppää ja haaveilu toisesta lapsesta jne.. Kun sitä ei ekalla kerralla saanut kokea. :D



Tsemppiä, kyllä se siitä! Surumielisyys liittyy tuohon vaiheeseen, kun hormonit ovat vielä vähän sekaisin raskaudesta. Kaikki ei aina ole ihan täydellistä, mutta elämä vain nyt on sellaista

kaikille vastauksista.-.. tosiaan hormonien piikkiin olen itsekin laittanut näitä ajatuksia, mutta olen vähän aina ollut tälläinen menneisiin takertuja, ja nyt kun on aikaa olla kotona niin tulee mietittyä paljon kaikenlaista, viisasta ja tyhmää... :D



Yleensä tälläisinä päivinä sitten oon ihan down ja poikki (kuinka paljon itkeminen ja murehtiminen voikaan viedä energiaa?!) kun mies tulee töistä, mutta kun mies ensimmäikseksi kysyy että missä tyttö on, kauhee ikävä sitä, niin kyllä siinä murheet unohtuu :)



Pakko kai nauttia nyt näistä hetkistä... tänään on taas vähän tälläinen päivä. ap

sai mulla ainakin kaikki tunteet, lasten ollessa vauvoja, niin pintaan, että ihan pienetkin asiat muuttuivat ylipääsemättömiksi vuoriksi pahimmillaan.



jos et voi tutuille asiasta puhua, puhu neuvolassa! ja usko miestäsi, hän varmaan panikoi kun kuuli vauvasta, ja siksi vaati aborttia. on se isäksi tulo iso asia miehellekin, ehkä vaa eri tavalla kuin naiselle. ja usko häntä.. hänhän jo sanoi ettei tiedä mikä häneen meni.

miehen vuoksi ei ikinä pidä tehdä aborttia

ja sitten irtaudut niistä. Huomaathan, isäkin tajuaa olleensa tyhmä, ihan todella ja voit antaa hänelle anteeksi ja todella isot onnittelut sinulle, kun pidit pääsi.



Olet ison asian lähteillä. Moni tekee sen toisen päätöksen ja tajuaa asian turhan myöhään. Itse olen kärsinyt siitä, että niin sokeita ihmiset ovat tässä maailmassa ja vielä puhuvat naisen oikeudesta aborttiin, kun tosiasiassa aika usein se mies on siellä taustalla eikä kaikilla naisilla ole rohkeutta uskaltaa vastustuksesta huolimatta valita lasta.



Onnea teille ja vauvallenne. Ei miehet aina ole maailman onnellisimpia. Voivat olla hämmentyneitä. Omani oli ekan synnyttyä, että onko hän sittenkään valmis, silloin tuntui, että jäin yksin, mutta mentiin eteenpäin, lapsi kasvoi ja isäkin löysi paikkansa. Nyt on neljä

Voisit mennä jutteleen vaikka neuvolapsykolle tms. Sun vaan täytyy saada asia ulos, sitten voit jättää sen taaksea ja nauttia nykyisest. Olet ihan oikeutettu tunteisiin. Ja hyvä että täälläkin puhut. Varmasti hormonitkin vaivaa, mutta kyllä muakin vaivaa vielä vuosien päästä jotkut ihmeelliset jutut miehen kanssa.



Tsemppiä ja ihanaa että kaikki nyt hyvin!

nuo vaikeat ajat ja tunteet heräävät sulla nyt, kun kaikki on lopulta hyvin. Lisäksi tähän vaikuttavat sun hormonit ja herkistyminen, joka on luonnollista noin pienen vauvan äidille. Ette ole ilmeisesti enää käsitelleet noita asioita yhdessä. Voisit hyvin varata ajan tk:n sairaanhoitajalle ja käydä juttelemassa muutaman kerran. Tai vielä parempi, kerro puhumisen tarpeestasi neuvolassa, ohjaavat sinut sopivalle ihmiselle. En usko et tuossa on muuta ongelmaa kuin tarpeesi puhua ja purkaa tuo vaikea kokemus.



Ymmärräthän, että isäksi (kuten äidiksikin) kasvaminen vaatii oman aikansa, miehelläsi se alkoi järkystyksestä ja on onneksi muuttunut rakkaudeksi lasta kohtaan. Hänkin on varmasti ollut nuori ja valmistautumaton isäksi tulemiseen. Hän kuitenkin suostui kaikkeen tähän perhe-elämään, eikä tilanne ollut varmaan hänellekään sen helpompi kuin sinulle. Elämä ei ole täydellistä, mutta onneksi kaikki on nyt tosi hyvin. Huolehdi jaksamisestasi, ja pyydä saada välillä nukkua kun mies hoitaa vauvaa. Uni on mielellekin tärkeää. Ja voisithan yrittää puhua ehkä miehenkin kanssa näistä...