Ymmärtävätkö lapsettomat ystäväsi sen kiireen, mikä sinulla on jatkuvasti pienten

todellakaan tajua. Niin ne yhteydenotot pikku hiljaa vähenevät ja lopulta nähdään näiden tyypien kanssa kerran tai kaksi vuodessa.



Ja itsestäkin tuntuu tosi lapsellisilta useat facebook-päivitykset, tyyliin "afterwork skumpalla", VIP-bileet @Circus jne. Ja viittaukset mm. tutkimukseen "Lapsettomat ovat onnellisimpia" jne.



Enemmän yhteyttä pidetään lapsellisten tuttujen kanssa. On helpompaakin, kun lapset viihtyvät keskenään.



Niin se elämä heittelee..

Mä sitten kerron niille, millaista mun elämä on. En minäkään ymmärtänyt ja muistan kyllä vielä (posket punoittaen), mikä idiootti olin aiemmin. Sain esikoiseni 35-vuotiaana, joten olen ehtinyt liihottaa ja olla ääliö lapsellisia kavereitani kohtaan itse aiemmin, joten olen nyt armollinen noille mun vela-frendeille.

Luulevat etten koskaan pääse tai kerkiä mihinkään, mulla on jatkuvasti univelkaa, enkä myöskään saa juoda kahviani rauhassa.

Hämmästyvät joka kerta kun korjaan asian.

Ei mulla ole tyhmiä ystäviä. Jutellaan kaikesta ja tietysti hy ymmärtävät mun juttuja samoin kuin minä heidän.

Enhän minäkään ymmärtänyt ennen omia lapsia. Kuvittelin, että kaikki äitien kiireet on vaan organisointikyvyn puutetta ja turhanpäiväistä itsesääliä. Mä olin omia lapsellisia kavereitani kohtaan tosi arvosteleva ja pidin ajankäyttöä ihan vaan valintakysymyksenä.



Siksi mielelläni tapaankin lapsettomia kavereitani ilman lapsia. Tiedän että he tulevat hulluiksi jos pitää keskustella niin, että orientaatio on hajaantunut kun lapset on siinä paikalla myös.

nykyään paremmin kun näkevät miten väsynyt olen. ja olen pyytämnyt ettei mulle valitettaisi väsymystä (olen nukkunut vuoden max 3 tuntia kerrallaan)



mutta muuten en näe miksi heidän se täysin pitäisikään ymmärtää? kai ystävä voi olla ilmankin, ja ottaa toiset huomioon? En minäkään tiedä millaista on oikeasti sairastaa kivuliasta pitkäaikaissairautta joka on yhdellä ystävälläni, mutta kai sitä silto osaa olla empaattinen? Tai ei ole omakohtaista kokemusta irtisanomisistakaan?

Mutta sama ongelma, eivät tietenkään tajua. Tietenkään sen takia, ettei toisen kokemuksiin nyt oikein voi samaistua.



Mutta odottavatko liikoja? En kokisi niinkään - kaikilla on omat kiireensä, eikä omia esteitä tarvitse selitellä. Enemmän se tulee ilmi keskusteluissa esim. ihmetellään, miksen muka voi harrastaa liikuntaa heti töiden jälkeen, jolloin se piristäisi parhaiten (no kun ne lapset pitää hakea tarhasta ennen viittä, ja jos olisikin vaimon vuoro, niin haluan toki ehtiä edes päivälliselle). Mutta ei minua siis kukaan vaadi liikkumaan kanssaan.

jatkuvalla kiireellä? Mä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi lasten saaminen vaikuttaisi elämään siten että olisi "jatkuva kiire". Meillä ainakin eletään ihan normaalia perhe-elämää, ei siinä sen kiireempi ole kuin aiemminkaan. Arkirutiinit hoituu kuten ennenkin (kaupassakäynnit, ruoanlaitot, pyykinpesut jne). En mä ikinä ole kavereitten kanssa viettänyt aikaa 24/7, joten tapaamisrytmi myös lapsettomien kavereiden kanssa on säilynyt ihan samana kuin ennenkin. Toki esim lasten sairastuminen vaikuttaa, mutta meitä on kaksi vanhempaa niin kyllä omaakin sosiaalista elämää ehtii varsin hyvin hoitaa, Niin ja lapsia on mulla kaksi, 2v kaksoset.

olen neljän lapsen yh, eivät tosin ihan pieniä enää ole. Mutta elämämme on aikamoista järjestelyä, melkoinen palapeli saada töissäkäynti, harrastuksiin kuskaamiset, kotihommat jne. toimimaan. On sellaisia lapsettomia kavereita jotka eivät todellakaan ymmärrä. Enkä minä jaksa kuunnella miten stressavaa heidän elämä on kun pitää käydä töissä ja kodista huolehtia ja salillekin keretä (minä kerkiän ihan hyvin vaikka huolehdin kaikesta tästä suurperhehärdellistä yksin) ja ihan peräti omasta itsestänsä huolehtia.

Itse tekevät elämästänsä stressaavaa, minä kaiken tämän hulabaloon keskellä en tunne itseäni stressaantuneeksi, väsyneeksi toki joskus ja väitän että paljon paremmin osaan ottaa ilon irti elämän pienistä asioista kuin nämä lapsettomat valittajat.