miten yleensä ihminen selviää lähiomaisen äkillisestä poismenosta ja miksi

Sillä voi sekottaa päänsä muttei sillon käy surutyötä läpi.

Jäin yksin kahden pienen lapsen kanssa.



En osaa selittää, miten siitä selviää. Sitä vaan menee jotenkin eteenpäin. Välillä käy aallonpohjalla, välillä sieltä pääsee ylöskin päin, kunnes taas putoaa.



Lapset on mua ainakin auttaneet pysymään tässä elämän rytmissä mukana. Enkä ole pulloon tarttunut. Ei tässä auta semmoista tehdä. Eikä heittää muutenkaan hanskoja tiskiin.



Nyt aletaan olla jo paremmalla puolella. Enää ei satu joka päivä, eikä edes joka viikko niin paljon. Koko aika tuska hellittää pikkuisen. Lasten suru on vaikeinta kestää. Se, miten ne ikävöi isäänsä. Se satuttaa eniten. Mutta alkaa lapsillakin olla jo helpompaa. Ne, kuten minäkin, kantaa tätä loppuelämänsä harteillaan. Välillä se ryöpsähtää päälle pahemmin, sitten taas helpottaa.