ero edessä?

että sinä olet siitä onnekkaassa asemassa, että päätös on sinun käsissäsi. Sinun käsissäsi on teidän perhe ja sen tulevaisuus, eikä niin päin, että sinä et missään nimessä haluaisi sitä rikkoa ja erota, mutta mies olisi sen päätöksen tehnyt eikä mikään sanomasi voisi sitä muuttaa.



Tiedäthän, että pikkulapsiperheissä on kriisin paikkoja (niin kuin muissakin suhteissa). Teillä on sellainen käsissänne, ja toden totta, SINUN käsissäsi on nyt, mihin suuntaan elämänne tästä etenee.



Voitko katsoa lastasi tulevaisuudessa silmiin ja sanoa hänelle, että kyllä äiti ja isä yritti kaikkensa, että oltaisiin onnistuttu? Oletko, oletteko todella tehneet kaikkenne?



Miten voi olla yllätys aikuiselle ihmiselle, että parisuhde ei todellakaan ole (välttämättä) läpi elämän yhtä roihuavaa liekkiä, vaan se suurin palo laantuu tasaiseksi yhdessä olemiseksi, kun kumppani on tuttu ja silti tärkeä ja merkittävä ihminen, se johon haluaa (!) sitoutua ja jota haluaa olla tukemassa.



Minusta sinun kasvun paikkasi on viimeistään nyt. Vai miten ajattelit - eroat koska "äiti nyt haluaa etsiä palavaa rakkautta", lapsen hyvinvointi ja ydinperhe on sivuseikka, koska MINÄ elän tätä elämääni enkä MINÄ koe palavaa intohimoa sitä miestä kohtaan, jonka olen valinnut lapseni isäksi.



Koitko sitä 1,5 vuotta sitten, kun yrititte lasta? Miksi teit lapsen miehen kanssa, jota et rakasta? Vai loppuiko rakkaus, kun lapsi syntyi?



Mikä tarve sinulla on muutenkaan niin konkreettisesti määritellä rakkautta? Ei se palava huuma ole rakkautta, se on rakastumista. Rakastumista ja intohimoa on se palo, joka ajaa ihmisen toisen luo ja repii housut kinttuun ja käskee jatkamaan sukua. Se on sitten ihan toinen päätös, kun päätetään olla yhdessä kaikesta huolimatta, kun se palo on laantunut ja se lapsi on saatu alulle. Me selvitään tästä, sinä ja minä. SITÄ on minusta rakastaminen. Tiukka päätös ja sitoutuminen siihen, silloin varsinkin, kun suuria ongelmia ei edes ole.



Älä tunne tuota suunnatonta surua kun asiat ovat menneet näin. Käytä se energia tuntemalla tarvetta tehdä päätös jatkaa tässä, missä olet, sen sijaan, että lähtisit, koska se on helpointa. Helpointahan se on, mitä sitä kieltämään. Joo, epämukavaa, epäkäytännöllistä, ikäväkin varmaan tulee jossain vaiheessa ja harmittaa lapsen puolesta - mutta helpointa on aina luovuttaa. Älä sinä luovuta, älä vain siksi kun et tunne intohimoa.

en tietenkään pysty tämän kirjoituksen perusteella tietämään, mikä teillä on ongelmana



sen verran kommentoin, että 15 vuoden yhdessäolon jälkeen en minäkään tunne suurta hellyyttä, intohimoa tahi palavaa rakkautta :)



se on sitä alkuvaiheen tunnemaailmaa tuo, olen sen verran realisti, että ajattelen että jos kaksi aikuista ihmistä pystyy elämään saman katon alla ilman että joka päivä roikkuu toisen tukassa kiinni niin se on aika hyvä saavutus



en ilman painavaa syytä eroaisi kun lapsi on noin pieni ja koko elämä on sen lapsen myötä mullistunut, tunteet, käytännöt, kaikki... katselisin vielä



mutta vain sinä tiedät, ovatko syysi kyllin painavia - jos on väkivaltaa, pettämistä, vihaa, sitten on tilanne ihan eri

Teillä on suhde todella kovalla koetuksella koska teillä on pieni vauva. Ero voi tietenkin käydä mielessä ja sehän olisikin helppoa ratkaisu, simsalabim ja ukko ulos! Vaan eipä ne asiat sillä ratkea mihinkään. Mielestäni nyt ei ole kyse sinun haluistasi yrittää vaan suorastaan velvollisuudesta perhettäsi kohtaan. Teitä on kaksi aikuista tehnyt päätöksen perustaa perhe ja se tuo mukanaan paitsi oikeuksia niin myös velvollisuuksia.



Kun on valvottu vauvan kanssa ja opeteltu lapsiperheen arkea niin siinä saattaa hellyyden tunteet olla heikossaan, puhumattakaan roihuavasta rakkaudesta. Se taitaa olla aika normaalia jokaisella.



Vähintä mitä voit tehdä on mennä miehesi kanssa käymään terapeutilla.

Sitäpaitsi, jos olet vasta puoli vuotta sitten synnyttänyt, olet vielä hormoonihuuruissa!

Terapiaan mars!

petät itsesi jos jätät yrittämättä.



Teillä on pieni vauva, ihan tavallista, että silloin voi tunteet ja jaksaminen olla koetuksella.



Terapiaan ja yrittämistä!

Melkein toivoisinkin että jotakin suurempaa olisi tapahtunut niin päätöskin olisi varmaan helpompi mutta ei. Lapsi ei joudu kotona kuuntelemaan joka päivä huutoa tai mitään isompaa vaan mieheni ja minun välillä tuntuu olevan koko ajan pientä kitkaa. Hän arvostelee minua ja sanoo kaikenlaista pientä joka ikinen päivä :( Hän tosin pistää ne vitsiksi mutta ihan varmasti niistäki löytyy totuuden siemen. Esimerkiksi kuulen isosta mahastani (raskauskilot vielä tallessa) ja ehkä pari votta sitten olen kuullut että olen kaunis.



Esimerkiksi mieheni äiti,isäpuoli ja kaksi hänen kaveriaan ovat sanoneet minulle että heitä välillä hirvittää miten mieheni minua kohtelee. Asiasta tekee vielä vaikeamman että olen yksin vieraalla paikkakunnalla (muutin tänne mieheni perässä) ja perheeni ja ystäväni ovat 200km päässä :( Pelottaa että jäisin aivan yksin.



Tiedän että rakkaus ei ole aina mitään palavaa huumaa mutta nyt tuntuu että en tunne mitään miestäni kohtaan kun katson häntä :( Ja tiedän että lapsi ei ole syy pysyä yhdessä,omassa lapsuudessani isäni ja äitini pysyivät yhdessä ainoastaan minun takiani ja sainkin kuunnella heidän riitojaan 18 vuotta ennenkuin muutin pois kotoa. Olen vain aivan eksyksissä,järki sanoo että yritä vielä mutta tunteet sanoo että ei kannata. Eli kumpaa kuunnella?