Olen 30v ja tuntuu, että olen henkisesti yhä se 20v nuori tyttö

t. 50 v jonka kroppakin on vielä kuin 20-vuotiaalla

Sisäisesti koen olevani ehkä abou 28. Oikeasti olen 41. Olen käsittänyt, että tämä on yleistäkin, että ihminen kokee itsensä nuoremmaksi.

kaksikymppiseksi. Toki sitten huomaan ollessani oikeasti 20 vuotiaiden seurassa olavani jo vanha käpy :(

Mä oon ainakin ihan iloinen, että oon kehittynyt henkisesti aika paljon siitä kun olin 20 vuotta... Fyysisesti sitten taas mua luullaan kakskymppiseksi, ja sen huomaa siinäkin miten mulle puhutaan. Mua ei pidetä aikuisena. Olisin tosi otettu, jos joku joskus arvaisi mun iän oikein.

kun tuttavapiirissä on noita 30-vuotiaita, jotka ovat kuin ikiteinit. Ehkä sitten olen normien vanki, mutta jotenkin sitä odottaa tuon ikäiseltä jo tietynlaista käyttäytymistä ja sitten kun juttujen ja käytöksen taso on kuin teinillä niin hämmennyn. Ei kait siinä, kukin tavallaan.



Onhan se ihan tosiseikka että (henkinen) nuoruus on pidentynyt nykymaailmassa.

kun tuttavapiirissä on noita 30-vuotiaita, jotka ovat kuin ikiteinit. Ehkä sitten olen normien vanki, mutta jotenkin sitä odottaa tuon ikäiseltä jo tietynlaista käyttäytymistä ja sitten kun juttujen ja käytöksen taso on kuin teinillä niin hämmennyn. Ei kait siinä, kukin tavallaan.

Onhan se ihan tosiseikka että (henkinen) nuoruus on pidentynyt nykymaailmassa.

Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, haluaisitko tarkentaa millaista tuo käytös & juttujen taso on? Mietin vaan että annanko tietämättäni signaalia teiniydestä, vaikka koenkin muuttuneeni tosi paljon kymmenen vuoden takaisesta.

t. se jolle puhutaan kuin lapselle

Minä olen 38 vuotias kapinallinen teinityttö. Oikeasti tunnen itseni sisäisti vihaiseksi 15-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi, monella tapaa en pidä aikuisten maailmasta ja kapinoin sitä vastaan. Olen ulkoisesti tyyliltäni goottihenkinen myös eli en pukeudu ns. ikäni mukaisesti.



Muuten hiljattain juttelin tästä 70-vuotiaan äitini kanssa ja hän sanoi ettei hänkään vielä henkisesti tunne itseään yhtään vanhemmaksi kuin parikymppisenä, vaikka kropassa tietysti tuossa vaiheessa muutokset on jo selviä.

ja sitten on näitä, jotka näyttää ja kuulostaa 50-vuotiailta, vaikka ikään on vasta 25 v.

olin henkisesti 30-vuotias, mutta nyt 23-vuotiaana ehkä enemmänkin ikäiseni henkisestikin.

mä olen kyllä ulkoisesti ihan se nelikymppinen, mutta sisäisesti mä en oikein tiedä mitä ajatella.

Mä olen kokenut liikaa ikäviä asioita, ja niiden myötä mä en jaksa enää tuomita oikein ketään, joka ei jaksa elää niin kuin "odotetaan", tai "käyttäytyä ikänsä edellyttämällä tavalla" tms.



Eli tavallaan tunnen itseni hyvin vanhaksi ja liikaa nähneeksi, enkä mä jaksa ajatella mitä muut ajattelevat mun puhetyylistäni jne.



Mutta toisaalta joskus havahdun ajattelemaan sitä että kuinka nuoreksi, tai siis tyhmäksi itseni tunnenkaan.

Että kun mulla on lähipiirissä näitä nuorena kuolleita, alkoholisoituneita jne., mä yhtäkkiä tajuan, että hei, sehän oli nuorempi siinä elämäntilanteessa kuin minä nyt, sillä oli jo neljä lasta ja elämä ihan päin persettä. Ja että silloin mä odotin sen olevan se viisas ja aikuinen, ja tavallaan vaadin siltä aika paljon, ja nyt kun mä ajattelen että se henkisesti ehkä hyvinkin oli yhtä "lapsellinen" kuin minä, niin alan hyvinkin ymmärtää ja sääliä häntä.



Eli tavallaan nuorena sitä ajatteli, että joutikin se 38-vuotias tappaa itsensä, kun sehän on ikäloppu, ja kyllä siinä vaiheessa jo tietää ettei elämällä ole mitään tarjottavaa.. Nyt kun ajattelee, että herranen aika, eihän sen ikäinen ole vielä elämää nähnytkään..