Lapseni vakava ystävä.

Itse olin aika lailla tuollainen lapsena. Nyt kun miettii, olin varmaan aikuisten mielestä jotenkin outo ja tosi hiljainen, en koskaan selittänyt juttuja oma-aloitteisesti ja minusta oli vaikeaa keskustella vaikkapa kaverien vanhempien kanssa. En edelleenkään puhu juuri mitään ryhmässä ja tuntemattomien kanssa olen tuppisuu.



Mutta joo, nykymeiningillä tuolla lapsella on varmaan ainakin viisi erilaista neurologista sairautta, väkivaltainen koti ja ties mitä.

Ihmiset ovat erilaisia luonteiltaan ja ominaisuuksiltaan, et sitten vielä ole sellaiseen seikkaan elämässäs törmännyt?? Sun kaltaisissa aikuisissa ihmisissä se vika on, jos nyt jossakin.



Pentusi joutuu varmasti elämään tekohymy tekopyhästi liimattuna naamalleen 24/7, silloin kun sun lähistölläsi on. Keskity sä bimbo vaan omaan elämääsi, äläkä kyhäile surkeita kyökkianalyysejäsi muista ihmisistä ja heidän elämistään, kun sun ymmärryksesi ehkä just ja just näyttää riittävän kengännauhojesi solmimiseen.

Mun poika on myös tuollainen, hyvin rauhallinen ja pohtii asioita itsekseen, ei kauheasti välitä toisten kanssa kommunikoida. Osin on ujoutta mutta myös sitä että häntä tuntuu kiinnostavan muut asiat enemmän kuin ihmisten kanssa kommunikointi. On kuitenkin erittäin hyvä koulussa ja tarvittaessa osaa puhua oikein hyvinkin.



Minusta tuollaiset on vain ihmisten yksilöllisiä luonteenpiirteitä eikä niistä tarvitse mitään diagnooseja alkaa vääntämään ainakaan.

joo tiedän, provosoit ja provosoiduin. Tai oikeastaan ihmettelen, MIKSI lähes joka aiheeseen pitää jonkun vastata kyseenalaistamalla aloittajan älykkyys / suhteellisuudentaju tms., kun haluaa kyseisestä aiheesta keskustella. Kuka sua, vitonen, kaltoinkohtelee, kun pitää olla noin tyly muille?



Mutta itse aiheeseen: tunnetko kaverin vanhempia, voisitko kysyä heiltä (hienovaraisesti), onko tyttö aina niin vakava ja ujo? Jos kotona erilainen, kaikki on varmaan ihan hyvin ja on tosiaan vaan varautunut vieraammassa ympäristössä.

Hän saattaa joskus olla moikkaamatta tai on hiljainen harrastuksissa. Hän on hyvin, hyvin herkkä (aistiyliherkkä?) ja ujo ja on paljon omissa ajatuksissaan. Ei tahallaan ole kenellekään ilkeä tietenkään vaan ei vaan aina huomaa moikata kun on ajatukset täynnä omia asioita tai sitten häpeää jotain juttua itsessään (esim. laittoi paidan vahingossa värin päin) tai muuten pelkää keskustella, on pientä s-vikaa ym. Tyttärelläni ei ole diagnosoitu mitään mutta veikkaan, että on aistiyliherkkä ihminen.

Todella ihana lapsi, mutta vähän hitaastilämpenevä ja varmasti ulospäin juron ja vakavan oloinen. Pitää ystäviä tärkeintä ja haluaa panostaa ystäviinsä, mutta saattaa esim harrastuksessa käyttäytyä juuri tuolla tavoin. Olen joskus kysellytkin, että miksei juttele, niin sanoo keskittyvänsä harrastukseensa ja kuuntelevansa ohjeita. Joskus ollaan kotona juteltu siitä, että voi silti olla ystävällinen, että kaveri saattaa loukkaantua, jos hänelle ei jutella tai tervehditä.



Luonnekysymys tämä varmastikin on. Ihan samanlaiset kotiolot ja -kasvatus on pikkusisarella ja hän on aivan toisenlainen. Rempseä, nauravainen ja puhelias. Samoin me vanhemmat olemme sosiaalisia ja helposti ihmisten kanssa toimeen tulevia.



Ap voisi oman tyttönsä kanssa jutella siitä, että kaveri ei varmastikin tarkoita mitään pahaa, vaikkei harrastuksissa juttelekaan. Ja kannattaa tosiaan hyväksyä kaikki sellaisina kuin he ovat.

yksinkertaisesti vastattuna, hän on tuollainen luonteeltaan. Kyllä ihmiset jaksavat niin outoja asioita ihmetellä ! Pitäiskö alkaa ihmettelemään näitä ihmisiä jotka ihmettelevät ???? Käytä energiaa ihan asiaan !

omani on iloinen veijari.

Vakavuus voi pelottaa lapsessa, mutta kyllä tällä lapsella on kaikki hyvin. Se on vain sellainen.