Elämäni suurin tragedia: mulla ei koskaan ole ollut välittävää isää.

mitä vanhemmaksi olen tullut olen huomannut et varmasti noin 90% suomalaisista on jäänyt paitsi välittävästä isästä tai äidistä.

Miten tästä voi päästä yli? Mistä voin löytää itselleni isähahmon? Miten kaiken voi hyväksyä?

vastauksia on varmasti monia - mutta tässä osa sitä vastausta, lohdutusta ja ns. korvaavaa isäkokemusta, jonka olen löytänyt ja joka on syvältä koskettanut minua: (katso avoimella mielellä, jos suinkin voit) http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

mutta sen voin sanoa ettei se ole sinun syytäsi että isäsi on mitä on.



Voisikohan siitä aloittaa? Voitko sanoa itsellesi ettei vika ole sinussa vaan isäsi päässä?

mutta sen voin sanoa ettei se ole sinun syytäsi että isäsi on mitä on.

Voisikohan siitä aloittaa? Voitko sanoa itsellesi ettei vika ole sinussa vaan isäsi päässä?

Näin minusta välittävät läheisenikin (äitini ja mieheni) ovat minulle sanoneet. "Ettei se ole sinun vikasi". Että "isäsi on henkisesti sairas & tunteeton p*askiainen". "Sinä et olisi voinut tehdä mitään asioita paremmin" ja "se ihminen on vain läpeensä paha ja valinnut sinut jostakin syystä uhrikseen".

Silti päässäni kytee jonkinlainen jatkuva syyllisyys siitä, että olisinko saanut rakastavan isän jos olisin ollut jollakin tavalla parempi. Vieläkin kiltimpi. Vieläkin tunnollisempi. Vaikka tiedän itsekin ettei se olisi auttanut: minut on valittu syntipukiksi jo lapsena. Tuntuu vaan niin hullulta että joku voi vihata omaa pientä, viatonta lastaan, vihata koulussa menestyvää ja kaikin tavoin kunnollista nuorta lastaan, vihata elämässään aina kovalla työllä pärjännyttä aikuista lastaan... En koskaan ole tehnyt mitään pahaa "ansaitakseni" tällaista halveksuntaa ja kelpaamattomaksi julistamista. Minä olen ollut vain minä. Aina ihan liiankin kunnollinen ja tunnollinen, kantanut vastuuta jo lapsesta asti ihan liikaa.

Ja kun tämä henkisesti sairaan ihmisen toteuttama kiusaaminen jatkuu ja saa kokoajan kieroutuneempia muotoja. Se on hänelle kuin pakkomielle ja elämäntehtävä. Olen jotenkin niin kovin surullinen ja väsynyt. Tuulimyllyjä vastaan taisteleminen ei kannata.

Mulla ei ollut edes äitiä, oli onneksi mummo.



Turha jumittua koko iäkseen sellaiseen asiaan, jolle ei kuitenkaan mitään voinut. Ymmärrän kyllä epäonnistumisen tunteen, mutta yritä jo päästä siitä yli.

Oma isäni ei osallistunut lapsuuteemme juurikaan. Koskaan en mitään tehnyt oikein, aina solvasi ja hylkäsi.Vasta 50-vuotiaana onlöytänyt oman sisäisen isänsä kun on koiran hankkinut.



Nyt on kuitenkin liian myöhäistä yrittää osallistua elämäämme millään tavoin. Nyt hän on vanha mies toisella paikkakunnalla jolle ei kukaan soittele eikä kukaan käy kylässä. Ohitan hänen kaikki yhteydenottoyrityksensä, enkä käy katsomassa kun hän on sairas.



Itse en ole kantanut vuosiin kaunaa, enkä koe syyllisyyttä tai vastuuta hän elämästään. Elän omaa elämääni eteenpäin, ja saan puolisoltani kaiken tuen ja turvan mitä kaipaan.



Isäni saa siis elää itse rakentamaansa elämää eteenpäin, joka ei millään tavalla kuulu minulle. Ja minä saan elää omaa elämääni eteen päin, hyväksyen ettei minulla koskaan ollut isää joka välittää, mutta antamalla anteeksi ja olla onnellinen siitä mitä mulla on.

Minun isäni kuoli kun olin 14, eikä hän välittänyt ennen sitäkään.



Äitini on mt-ongelmainen kusipää, jota en ole nähnyt 20 vuoteen.



Miksi olet tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei osaa käyttäytyä? Välit poikki vaan.

välit poikki, on turha antaa syödä itseään loputtomiin. Olen itse katkaissut välit vastaavanlaisessa tilanteessa, ja sen jälkeen elämässäni alkoi täysin uusi aikakausi :)