Miten päästä eroon kateudesta?
Itse tulet juuri ja juuri perheesi kanssa taloudellisesti toimeen. Mihinkään ylimääräiseen ei juurikaan ole varaa. Näin siksi, että toinen perheestä vielä opiskelee. Toisinaan tilanne hieman ahdistaa ja koitat tehdä keikkatyötäkin tilanteen kohentamiseksi, mutta silti kituuttamista on luvassa vielä vuosia.
Kaverisi tilanne: on voinut opiskella ja olla vain vuosikausia, koska äitinsä on kustantanut kaiken elämisen auton, asunnon jne. Sitten kaveri saa vielä satojen tuhansien eurojen perinnön etäiseltä isovanhemmaltaan.
Millaisella ajatustyöllä kateudesta voi päästä eroon?
Kommentit (3)
Sitä vaan pitää istua alas ja kuunnella muita. Maailmaan mahtuu paljon alkoholismia, lapsettomuutta, pettämistä, vaiketa lapsi-vanhempi suhteita, rahaongelmia, terveysongelmia...
Ja jos just nyt ei mikään vaivaa, niin enemmin tai myöhemmin joku kriisi tulee.
Hyvä, että yrität päästä siitä eroon.
Ei opiskeluaikainen köyhyys ole mitään. Sehän on satsaus myöhempien aikojen varakkaaseen työssäkäyntiin.
Minä en sääli köyhiä opiskelijoita ollenkaan .Säälin sairaseläkkeellä kituuttavia työikäisiä ja kansaneläkkeellä kituuttavia vanhuksia. Heillä olisi oikeasti syytä kateuteen.
Jos saa asioita helposti / tekemättä mitään, voi niistä iloita mutta syvempää onnea kokee jos tavoitteen eteen on joutunut tekemään työtä ja olemaan kärsivällinen.
Aina voi olla jostain kateellinen jollekulle.
Meillä kateutta aihetti se, että "kaikki" pystyivät suunnittelemaan elämänsä, hankkimaan asunnot, autot ja tekemään lapset sopivasti ennen puolison kesälomaa.
Me olimme nuoria ja lapsettomuushoidoissa, saimme kaksi enkelivauvaa ja kaksi elävää kun molemmat opiskelimme. Rahaa ei juuri ollut, koska säästöt olivat menneet hoitoihin. Lapsemme ovat nyt kouluikäisiä, auton hankimme vasta viime keväänä. Nousin vielä sängystä katsomaan, että se todella on pysäköity keittiön ikkunan alle, tuntui niin ihanalta. Raskaaksi en enää voi tulla, joten rakensimme elämämme puitteet ikään kuin takaperin: nyt asumme viimein isommassa asunnossa ja käymme autolla ruokakaupassa.
Minua auttoi sen tajuaminen, että eivät "kaikki muut" ehkä olekaan epätavallisen onnekkaita. Minä näin vain sen kiiltokuvan päältä, heillä saattoi olla elämässään vaikka mitä muuta vaikeaa. Toiseksi meillä oli epäonnea ja perheen perustaminen oli mutkainen tie, on "normaalimpaa" voida suunnitella asioita eikä se vaadi mitään erityistä onnekkuutta.
Sisarukseni on hankkinut omaisuutta ja luottanut voivansa perustaa perheen vasta sitten onnistuen siinä. Sivusta katsoen hinta on kuitenkin ollut kova. Meillä elämä oli aineellisesti pientä mutta juuri siksi oli aikaa ja mahdollisuus olla lasten kanssa kun he olivat pieniä. Kannattaa miettiä, haluaako oikasti sitä, mitä kadehtii.
Näin vuosien jälkeen ymmärrän, ettei minulta ole koskaan puuttunut mitään. Elämä on näyttänyt hieman rosoista puoltaan mutta ehken edes haluaisi olla tietämätön siitä.
Auttoiko tämä kokemus sinua yhtään?