Löytyykö muita joilla mies ok, ittellä monirakkulamunasarjat???

Mulla todettu PCO, kun tutkittiin amenorrean syytä. Ihan normaalipainoinen olen, ja lääkärin mukaan olen näiden munasarjojen kanssa syntynytkin eli sairaus on vaan todettu näin myöhemmällä iällä. Sun kannattaa kyllä käydä tsekkaamassa täältä samasta Lapsettomuus-osiosta PCO-plikkojen kuulumisia.



Satu

Minä olen tällä hetkellä tutkimuksissa juuri samasta syystä, eli epäillään PCOta. Mies on ok, meillä on yksi lapsi mutta toista ei olla saatu alulle. Olen myös nuori, perusterve ja normaalipainoinen eikä muitakaan PCOlle tyypillisiä oireita ole hirveästi, mutta kuukautiskiertoon liittyvien ongelmien sekä laboratoriotestien ja ultran perusteella tätä nyt epäillään.

ja tosi paljon tuntuu olevankin=). Itselläni kans pCO ja nyt kuopuksesta jäi n.5kg ylimääräsitä mutta muuten ollut aina hoikka ja nimenomaan yksi lääkäri sitä ihmetteli että kuinka minulla on PCO kun olen keskivartalosta, vyötäröstä niin kapea, PCOssa kuulema yleistä että rasva kertyy nimenomaan keskivartaloon, ei siis päältäpäin ois uskonut että minulla on se. Silti ei kannata vaipua masennukseen, tähän on kyllä hoitokeinoja. Moni onnistuu clomeilla, metuilla tms.

Itselläni on kaksi ivf-alkuista ja yksi luomuvauvakin=). Nyt kuumeilen neljättä clomien ja metujen kanssa. Eli kyllä PCOlakin raskautuu, ehkä vaan tarvii hiukan enemmän aikaa tai apukeinoja. Luin jostain että PCO on todella yleisempää kuin edes luullaan, moni jolla tämä on ei ole edes tietoinen siitä sillä raskautua saattaa myös ilman " apukeinoja" hyvällä onnella ja ajoituksella=).

Eli et ole yksin tässä veneessä=)

Minä plussasin aikoinaan ekasta clomi-kierrosta, ja nyt on poika 10kk! Joten toivoa on, burde!!



Ja minullakaan ei ole muita pco-oireita kuin ovuloimattomuus, olen itse asiassa alipainon rajoilla... Mutta niin vaan niitä rakkuloita on kertynyt liiaksi! ; )



Saa nähdä, vaikuttiko raskaus ja synnytys mitenkään asiaan... menkkoja ei ole vielä kuulunut, tosin imetänkin edelleen...



-Tua



PS. Ja täällähän siis kirjoittelee monia samasta vaivasta kärsiviä PCO-plikkojen pinoissa, sinne vaan mukaan!

No joo.. onhan meitä. =) Mutta mä en kai oikeen haluis kuulua " meihin" . Kai alitajuntaisesti en haluis tunnustaa ittelleni, että mulla on pco. Mulla kyllä on viimesen puolen vuoden aikana alkanu tulla pötsykkää... vaikka painanki " vaan" 54kg. Ja esim. jalkakarvat kasvaa niin nopeesti, että sais olla melkeen joka 2-3 vko niitä vahauttamassa... =) en kyl tiä, että kuuluuko se siihen karva-kategoriaan??! =0)



Kummaa... toisaalta en just haluis todeta, että mulla on pco... toisaalta mä koitan kertoo niille joille oon meijän lapsettomuudesta puhunu, että kuin hankala juttu tää pco voi olla. Monet aattelee, että eihän se oo mitään..varsinkin ku ukolla on kaikki ok. Toisaalta se vähän masentaa, kun vaan ittessä on vika. Oon koittanu olla sitä ajattelematta. Vaik onhan se kyllä ihan sairaan hyvä juttu, että ukolla on kaikki ok. On siitä ainakin iso kivi pois harteilta.



Miten kauan teillä on menny, että ootte tajunnu mistä pco:ssa on kyse ja että teillä tosiaan on se?? Miten ootte siihen suhtautunu, että vaan teissä on " vikaa" ?

Olen nyt 29-v. perusterve ja normaalipainoinen, eikä mulla ei ole diagnosoitu varsinaisesti pco:ta, lääkärit on vaan sanonu että mulla on " pco:maisia" oireita - mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Rakkuloita tulee paljon mutta kaikki jää niin pieniksi ettei niistä ole lisääntymiseen. Miehessä ei ole vikaa.

Meillä lapsettomuus jatkuu nyt kolmatta vuotta, hormoneilla on saatu joka kerta (kuuteen kiertoon) 1-2 hyvänkokoista rakkulaa kasvamaan mutta silti ei pelkällä vaakamambolla raskaus ala - tällä hetkellä syy siihen on selittämätön. Yksi inssi on takana, seuraavaan mennään oletettavasti parin viikon päästä.

Toiveet on korkealla, lääkärinkin mukaan mitään estettä raskauden alkamiselle ei tässä vaiheessa ole (siis kun hormonit toimii niin hyvin - munasarjat reagoi hyvin pieniin hormonimääriin).

burde tuossa edellä kyseli, että miten kukin on suhtautunut siihen, että itsessä on vikaa, eikä miehessä. Mulle tämä on ollut jotenkin alentavaa (nolottaa myöntää, että siltä tuntuu), että oma keho ei ole priimatavaraa :) Ehkä olen liian kova itseäni kohtaan, sarkastinen. Sanoin miehelle, että olen kuin vanha auto, jossa on moottorissa vikaa: ei auta vaikka pumppaisi tankin täyteen, niin silti ei risa inahdakaan :) Yritän nauraa itselleni, sillä tavalla koko homma pienenee. Ja sitten yksin salaa märehdin ja murehdin... Mies kysyikin, että olisinko yhtä kova häntä kohtaan, jos vika olisikin hänessä? Hyvä kysymys. Toivottavasti en olisi. Jotenkin helpottaa, kun saa itseään mollata. Ehkä se on osa tämän asian käsittelyä.