Mieheni on "mielensäpahoittaja"...

syy olla tyytymätön, oli se sitten kuinka pieni syy tahansa. Yleensä mies ei sano mitään tai sitten tulee sanailua lopulta kun en enää jaksa katsoa hapannaamaa ja kuunnella tavaroiden paukuttelua tms. Usein mies sanoo syyksi, että kokee että elämä on "tylsää" tai että hän ei voi tehdä mitä haluaisi. Hänellä on kaikki mahdollisuudet tehdä mitä hän haluaa. Ainakin vapaus ja rahaa harrastaa tai mitä nyt keksiikään. Mutta kun mikään ei huvita...

..mutta kuulostaa selvältä, että jokin henkinen ongelma miehelläsi on. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei hänen mielestään ole. Vaikeaksi tuon asian tekee se, jos mies ei suostu ottamaan apua vastaan eikä menemään ammattiauttajan pakeille. Kun näin on, niin ongelma tuskin yht'äkkiä itsestään häviää.

...että kyllähän sinun pitää jotenkin mies puhumaan vielä syvällisemmin. Ei ihan riitä, että käyttäytyy tuolla lailla siksi, että "on tylsää". Perheessä kun on muitakin ihmisiä...mitä jos kaikilla olisi "tylsää". Mitä jos sinä alat kanssa heittelemään kamoja, kun "tylsistyttää"?

Ja muuten; suosittelen vieläkin suorempaa puhetta. Jos et ole "kivireki-termiä" käyttänyt, niin käytä, kun kerran sinusta niin tuntuu. Kerro tasan tarkkaan, miten paskalta miehen käytös tuntuu äläkä kaunistele asiaa yhtään.

kuin ap:llä. Hankalampaa meillä on se, että mies syyttää aina kaikesta minua. Syyllinen siis täytyy löytyä. (Yhden ainoan kerran mietti asiaa ja totesi, että eihän hän voi itseäänkään pahasta olostaan syyttää, koska sittenhän hän hajoaisi itse.)

syy olla tyytymätön, oli se sitten kuinka pieni syy tahansa..

Mies on todella taitava argumentoija, keskustelutaitoonsa alkujaan ihastuinkin. Hän voi kiukutella vaikkka tuntikaupalla siitä, että keitto unohtui liian pitkäksi aikaa huoneenlämpöön (eikä mitään vahinkoa ole tapahtunut ja soppakin on syöty myöhemmin). Ei auta järkeily tai vetoaminen siihen, että maailmassa on isompiakin ongelmia. Ei sekään, että osoittaa selvästi kuuntelevansa, eli parisuhdeoppaiden "ymmärrän, että sinua harmittaa, miten toimimme jatkossa kun tällainen tilanne tulee". Mies jumittuu harmitukseensa kuin pieni lapsi.

lukiessani tätä aihetta. Meillä on vähän samantyyppinen tilanne, mutta kuitenkin erilainen.



Tuo ovien hakkaaminen ym. menee kyllä jo niin pitkälle, että epäilisin pahoja mielenterveysongelmia ja laittaisin ukon pellolle. Mutta meillä on myös mies, jonka elämä on synkkää useammin kuin laki sallii. Sitten purkaa tympeyttään kotona pilaten muiden ilon ja hyvän ilmapiirin.



Kertomus lomamatkasta huvitti minua erityisesti (tuo jonkun muun kirjoittama), koska minun mieheni taitaa myös lomien pilaamisen. Hän ei valita suoranaisesti, mutta on kuin synkkä verho laskeutuisi hänen ylleen, viimeksi heti matkan alusta lähtien. Muut ihmiset rupattelevat iloisesti ja innoissaan keskenään, meillä vallitsee kireä tunnelma, kun miehellä on otsa kurtussa eikä mikään ole hauskaa. Myös paikallisille ihmisille ollaan töykeitä ja epäkohteliaita ja nolataan samalla minutkin. En tiedä mistä tuo johtuu, viimeksi tulkitsin, että ehkä miehestäni tulee "nobody" kun lähdemme matkaan ja hän on poissa työpaikaltaan ja tutuista ympyröistä. Voihan tietysti olla, että hän vain stressaantuu ja menee niin totaalisesti lukkoon ettei osaa vastaanottaa mitään myönteisiä kokemuksia.



Niin tai näin hänellä on myös hyvät hetkensä tai kautensa, ja niiden vuoksi olemme yhä yhdessä. Näiden käsittämättömien ja vaikeiden aikojen vuoksi olen kuitenkin antanut itselleni luvan tarttua tilaisuuteen löytää uusi onni, jos kohtaan tasapainoisemman ja leppoisamman miehen johon rakastun.

lukiessani tätä aihetta. Meillä on vähän samantyyppinen tilanne, mutta kuitenkin erilainen.

että ap:n miehen piirteet saattavat viitata myös narsistisiin taipumuksiin, ja ainakin omallani sellaisia on aika voimakkaitakin. Hän on kuitenkin paljon inhimillisempi eikä niin paha kuin persoonallisuushäiriöinen, mutta aika paljon tuntuu olevan ongelmaa niin miehellä kuin anopillakin oman itsen ja ulkomaailman suhteissa. Ei voi kauhalla siis vaatia kun lusikalla... aina välillä on mielessä.

Kokeile, saisitko miehen tulemaan pariterapiaan. Hyvä terapeutti voi auttaa miestä ymmärtämään, miten käytöksensä vaikuttaa koko perheeseen ilman, että keskustelusta tulee tulenarkaa. Ehkä keksit terapiaan menolle jonkin muun syyn, joka liittyy itseesi, jotta tulisi helpommin.



Jos tämä tuntuu vaikealta, kokeile silti, ja jos ei auta, yritä saada joku muu puhumaan asiasta tai mies lukemaan artikkeli siitä, miten jokainen on vastuussa omasta tyytyväisyydestään.



Yleensä valitus on merkki tyytymättömyydestä muihin asioihin kuin valitettaviin kuten itsekin arvelet. Kannattaa siis miettiä, mitä elämältä haluaa ja miten sen voi saavuttaa sekä mistä on jo kiitollinen. Osin kyse voi olla myös pahasta tavasta, josta ei pääse eroon ilman tietoista yritystä.



En usko, että erota heti kannattaa, kun asialle voi jotain tehdä, mutta ei kannata antaa jatkua vuosia.

Et sinä ole miehesi elämän onnellisuusgeneraattori. Miehesi on kiukutteleva kakara, harkitsisin tarkkaan kuinka kauan haluaisin olla hänen kanssaan samassa tilassa. Olisitko jonkun tuollaisen ihmisen kanssa minuuttiakaan jos hän ei olisi miehesi? Mikä teitä pitää yhdessä? Veikkaan että raha, omg.

Käymme usein ulkomaanmatkoilla ja aina on jotain pielessä. Lentokone on epäsiisti tai tarjottavat pahaa. Usein myös lentoemännät käyttäytyvä miehen mielestä jotenkin väärin. Muut matkustajat on myös arvostelun kohteena, mm. se kuinka usein joku käy vessassa tms.



Itse matkakohteessa sitten alkaa valitus siitä että bussimatka lentokentältä hotellille on liian pitkä. Kuski ei myöskään useimmiten ymmärrä autollajamisesta mitään. Opaskin on lähes aina aivan idiootti ja ammattitaidoton.



Hotellilla paljastuu usein katastrofi, eli miehen mielestä huone on sietämättömän likainen, epäsiisti, epämukava tai ainakin jotain on aina pielessä.



Aamiaisella haukutaan tarjottavat, juusto on vääränlaista ja pahaa, tarjoilu hidasta ja huonoa, kahvi liian vahvaa/laihaa, pöydät liian pieniä tms.



Rannalla on valittamisen aihetta mm. siitä että liian lähelle meitä tulee ihmisiä, tai jos lapset leikkivät, tai juoksevat, tai auta armias jos joku tulee juttelemaan, niin johan puhistaan taas mielipahaa.



Ostokset on liian kalliita, laatu huonoa, palvelu paskaa. Jäkä jäkä jäkä.



Takastulomatkalla huokaillaan ettei enää IKINÄ matkusteta mihinkään kun kaikki on aina päin helvettiä.



Kotona sitten alkaakin jo 1-2 viikonpäästä netissä surffailu ja uuden matkan suunnittelu.



Että koita nyt sitten pärjätä tällaisen mielensäpahottajan kanssa.. Onneksi olen oppinut elämään sen kanssa ja asenteeni onkin toisesta korvasta sisään, toisesta ulos..

ja tottumus ja tietysti lapset ja velat kaikki muu. Mutta kyllä tilanne on mielestäni hankala. Tuolta minusta juurikin tuntuu. Kuin hän odottaisi olevani "onnellisuusgeneraattori". Hyvin ilmaistu.

Silloin kun masennukseni syvenee, alan käyttäytymään juuri noin eli kiukuttelen, puran pahaa mieltäni mieheen ja jossen saa huomiota, päässäni napsahtaa ja tavarat lentävät.

koska kotona on usein aika ahdistava tunnelma, koska mieheni on 80% huonolla tuulella ja tyytymätön. Nyt mietin, pitäisikö alkaa vain lasten kanssa reissaamaan ja jättää mies kotiin. Lapset ovat kuitenkin aika vilkkaita, joten aika raskasta on yksin reissatakin esim. ajaa pitkää matkaa jne. Ja jotenkin ottaa päähän sekin vaihtoehto.

Asia ei tietenkään ole oikeasti ihana, mutta tollasia ihmisiä on niin paljon. Onkohan tuo joku useampien ihmisten luonteenpiire näillä leveysasteilla?

Mä tunnen töistä, kaveripiiristä ja suvusta vastaavia. Lasi on aina puoleksi tyhjä, loma kohta loppunut ja juhannuksena todetaan että tästä se kesä taittuu kohti syksyä. Lempisanonta on itku pitkästä ilosta. Joululahjat liian hienoja, kaikki koristelu ja muu turhaa vaivaa.



Itse reagoin lähinnä yltiöpositiivisuudella näihin. Mutta en eläkään sellaisen kanssa.. Oma mies on vain vähän pessimisti joskus.

olisikohan miehesi masentunut? se voi ilmetä juuri noin, eikä pelkästään sellaisena perinteisenä apatian.



se onkin sitten toinen asia, että miten ehdotat miehellesi, että hän voisi mennä käymään lääkärissä...

Silloin kun masennukseni syvenee, alan käyttäytymään juuri noin eli kiukuttelen, puran pahaa mieltäni mieheen ja jossen saa huomiota, päässäni napsahtaa ja tavarat lentävät.

Olen ajatellut, ett hänellä on huono itsehallinta. Ja käyttäytyy lapsellisesti, huomionhakuisesti. Työelämässä on kuitenkin erittäin pidetty ja tulee yleensä kaikkien kanssa mukavasti toimeen. Myös minun sukuni. Nämä ongelmat näkyvät vain tässä omassa perhepiirissä :(

koska kotona on usein aika ahdistava tunnelma, koska mieheni on 80% huonolla tuulella ja tyytymätön. Nyt mietin, pitäisikö alkaa vain lasten kanssa reissaamaan ja jättää mies kotiin. Lapset ovat kuitenkin aika vilkkaita, joten aika raskasta on yksin reissatakin esim. ajaa pitkää matkaa jne. Ja jotenkin ottaa päähän sekin vaihtoehto.

tänäkin jouluna mies kiukutteli ja mökötti niin että kaikki ympärillä kärsii, mielestäni jostain ihan turhasta, hänestä itsestään nousevasta syystä. Masennusta ei tunnusta itsellään olevan, eikä halua hoitoon hakeutua ettei "leimaannu hulluksi".

Itselle ja lapsille olisi kyllä helpompaa esim. joulu viettää ilman miestä, että saisivat edes joskus kivan juhlan. Millaisiahan traumoja tästä kaikesta jää.. huoh. Välillä mies tietysti oikein mukava ja yrittää tosissaan, nytkin ulkona lasten kanssa leikkimässä.

Asiat vaan tuppaa jäämään kesken, ja mieliala kääntyy huonoksi ilman (ainakaan minun huomaamaani) ulkoista syystä. Suurin huoli on siitä, että vanhin lapsista (poika 8v) alkaa reagoida voimakkaasti isän mielialoihin.

Mikä avuksi?

Käymme usein ulkomaanmatkoilla ja aina on jotain pielessä. Lentokone on epäsiisti tai tarjottavat pahaa. Usein myös lentoemännät käyttäytyvä miehen mielestä jotenkin väärin. Muut matkustajat on myös arvostelun kohteena, mm. se kuinka usein joku käy vessassa tms.

Itse matkakohteessa sitten alkaa valitus siitä että bussimatka lentokentältä hotellille on liian pitkä. Kuski ei myöskään useimmiten ymmärrä autollajamisesta mitään. Opaskin on lähes aina aivan idiootti ja ammattitaidoton.

Hotellilla paljastuu usein katastrofi, eli miehen mielestä huone on sietämättömän likainen, epäsiisti, epämukava tai ainakin jotain on aina pielessä.

Aamiaisella haukutaan tarjottavat, juusto on vääränlaista ja pahaa, tarjoilu hidasta ja huonoa, kahvi liian vahvaa/laihaa, pöydät liian pieniä tms.

Rannalla on valittamisen aihetta mm. siitä että liian lähelle meitä tulee ihmisiä, tai jos lapset leikkivät, tai juoksevat, tai auta armias jos joku tulee juttelemaan, niin johan puhistaan taas mielipahaa.

Ostokset on liian kalliita, laatu huonoa, palvelu paskaa. Jäkä jäkä jäkä.

Takastulomatkalla huokaillaan ettei enää IKINÄ matkusteta mihinkään kun kaikki on aina päin helvettiä.

Kotona sitten alkaakin jo 1-2 viikonpäästä netissä surffailu ja uuden matkan suunnittelu.

Että koita nyt sitten pärjätä tällaisen mielensäpahottajan kanssa.. Onneksi olen oppinut elämään sen kanssa ja asenteeni onkin toisesta korvasta sisään, toisesta ulos..

Minä kutsun tuota ilmiötä muutosvastarinnaksi. Mies on sitä mieltä, että joku on huonosti jos ei ole samanlaista kuin kotona, tai joku tekee asioita eri tavalla, niin tekee väärin.

Suhteen alkuaikoina käytiin jonkinverran taistelua toimintamalleista. Sain sitten väännettyä rautalangasta, että jos lopputulos on sama, niin mitä väliä on miten sen tekee. Ja jos mun tekemänä ei joku miellytä, herra on hyvä ja tekee itse. Hyvin on kelvannut jo monen monta vuotta, vaikka tekotapani poikkeaakin omastaan :)

Niin ja matkustellaan kyllä ja tykkääkin siitä. Muistutan aina ennen lomalle lähtöä, että muistaa ottaa huomioon kulttuurierot.

Vaihdoin parempaan. Ei tosin oltu naimisissa eikä ollut lapsia, kun tajusin, että en sellaisen ihmisen kanssa noita asioita todella halua. Jälkeenpäin tajusin, että miehessä ja meidän suhteessamme oli paljon muutakin vialla, ja että olin onnekas, kun en ollut häneen tuhlannut reilua kolmea vuotta enempää. Se oli sellainen ihminen, että ei siitä ikinä tule tyytyväistä ja itsenäistä ihmistä - nykyinen mieheke taas on tasapainoinen ja aikuinen mies, ja minä olen miljoona kertaa onnellisempi :)

...sanovat, kun olette asiasta puhuneet heille? Nopealla lukaisulla EI yksikään teistä mielensäpahoittajan vaimoista kerro, oletteko edes jutelleet miehen kanssa asiasta? Ja kuinka usein, ja mitä mies vastaa? Veikkaanpa, että moni mies ei edes itse tajua olevansa "kivireki", kun sitä ei ole hänelle sanottu....Ei millään pahalla, mutta kovin moni jaksaa valittaa asioista niin täällä kuin ystävilleenkin, kun oikeasti olisi fiksua keskittyä puhumaan sen miehen kanssa ja paljon.



Sitten kun puhuttu, pitkään ja hartaasti sekä kenties käytetty ammattiapuakin, voi tehdä johtopäätöksiä. Usein tilanne muuttuu paremmaksi, jos mies haluaa. Jos ei, niin sitten kaiken yrityksen jälkeen voi erokin olla parempi vaihtoehto, mutta ainakin on yritetty ja puhuttu.

lähes joka päivä asiasta. En kyllä käyttäen kivireki-ilmaisua. Ammattiapua käytimme kaksi vuotta sitten, mutta mies halusi lopettaa käynnit 3 kerran jälkeen. Noille terapiakäynneille menokin jo aiheutti hänessä valtavan kiukuttelukohtauksen. t.AP