Anoppilassa on aina ihan kamalaa, tunnen syyllisyyttä ja sääliä

Miehen vanhemmat erosivat, kun olimme tunteneet vuoden. Mies itki silloin, että nyt hänellä ei enää ole kotia - ei silloin vielä asuttu yhdessä.



Molemmat miehen vanhemmat oireilleet psyykkisesti. Toinen yrittänyt itsemurhaa. Ekat vuodet, kun tunsimme, ajattelin välillä, etten jaksa tätä. Kumpikin miehen vanhemmista soitti aina välillä kännissä ja parkui miehelle puhelimeen. Miehellä oli myös kova huoli nuoremmista sisaruksistaan.



Nyt tilanne hiukan tasoittunut. Mutta huomaa, että mies ei kummankaan vanhemman seurassa ole täysin rentoutunut ja oma itsensä. Hän ei voi enää ikinä mennä käymään jossain kuin menisi kotiinsa, sellaista kotia ei enää ole, kuten minulla lapsuuden koti.



Välillä miehen ja hänen sisarustensa ja toisen vanhemman välillä on repiviä riitoja. En voisi ikinä ajatella, että meillä kotona niin repivästi huudettaisiin toinen toisillemme.



Miehen toisen vanhemman luona on tilanne suht normaali nykyisin. Siellä käydään silloin tällöin. Toisen vanhemman luona ei käydä koskaan koko perhee.



Mitään apua tai tukea, sen paremmin henkistä, käytännöllistä kuin taloudellistakaan, ei mies voi omalta perheeltään odottaa. Kurjaa, kun eivät voi häntä pienimmässäkään asiassa auttaa. Ovat ihan häh ai jaa, jos mies tarvitsisi vaikka kyydin jonnekin, kun auto rikki ja jos minä en pääse paikalle.



Mies joskus ihan suoraan sanonut, että kadehtii minulta lapsuudenperhettäni, sitä, miten hyvät välit meillä yhä on, jne.



Kasaa älyttömästi paineita minulle. Kun minun pitäisi sitten olla se hänen ainoa tukipilarinsa.

Meillä miehen vanhemmat mankuvat rahaa koko ajan meiltä.

Kaikkia ahdistaa sinun "kepeä keskustelusi" ja se, että et anna heidän olla rauhassa omalla tavallaan yhdessä.Ehkä he ovat perhe, joissa hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan läheiset voivat olla sanomatta sanaakaan eikä se silti ole riita.

Mies joskus ihan suoraan sanonut, että kadehtii minulta lapsuudenperhettäni, sitä, miten hyvät välit meillä yhä on, jne. Kasaa älyttömästi paineita minulle. Kun minun pitäisi sitten olla se hänen ainoa tukipilarinsa.

Isälläni ei ollut oikeastaan perhettä jäljellä kun minä olin lapsi. Onneksi äidin sisarusparvi otti hänet mukaan porukkaansa kuin yhdeksi veljeksistä.

Mieheni sisarukset asuvat kaukana. Nykyään mieheni on tosi innokas käymään minun lapsuudenkodissani kun samalla näkee lähellä asuvia veljiäni. Touhuaa heidän kanssaan monenlaisia asioita. En edes muista milloin veljeni olisivat soittaneet enää minulle vaan soittavat miehelleni. He ovat kuin veljeksiä keskenään...

Eli voisíko miehesi nauttia myös lapsuudenperheestäsi ? Saada heistä uusia kivoja sukulaisia vanhojen lisäksi.

Ei tajua, että hän saa muut ahdistumaan!

yrität pitää siellä kepeää keskustelua yllä? Haluaako tuo perhe sinun kepeää keskusteluasi? Mitä jos he tykkäävät olla rauhassa kotonaan, rennosti omia itsejään ilman mitään pinnallista small talkia? Mitä jos niitä ahdistaakin sinun kepeä keskustelusi?

Mutta mä en pysty olemaan siellä tuppisuuna vaivaannuttavassa hiljaisuudessa. En vaan pysty. Ennemmin olen menemättä (ja niin usein olenkin). Miehen mielestä on kuitenkin hyvä, että mä edes puhun jotain, en nyt porise kuin papupata, mutta kyselen vähän isäntäväen joulusuunnitelmia (niitä ei tietenkään mieheni eli lapsensa kanssa vietetä) jne. Lapset onneksi pitävät ääntä niin on jotain mihin keskittyä, mutta kaikki on niin äärettömän vaivaannuttavaa. On se muidenkin mielestä, asiasta on puhuttu kautta rantain erikseen eri ihmisten kanssa. Karmeaa. Paljon kaunoja eri ihmisten välillä ja ne ikäänkuin leijuvat sanomattomana tilanteen yllä. Hrr.

ap

yrität pitää siellä kepeää keskustelua yllä? Haluaako tuo perhe sinun kepeää keskusteluasi? Mitä jos he tykkäävät olla rauhassa kotonaan, rennosti omia itsejään ilman mitään pinnallista small talkia? Mitä jos niitä ahdistaakin sinun kepeä keskustelusi?

on usein tuollaista.

Up

Tuo on rasittavaa. Mulla itsellänikään ei ole mikään maailman herttaisin perhe, mutta asioista sentään jollain tasolla puhutaan eikä kovin usein nähdä, kun ei kenellekään ole siihen oikeasti tarvetta. Vanhemmat jossain vaiheessa koetti mua ja sisaruksia syyllistää, että pitäis käydä enemmän ja viettää ties mitä synttäreitä ja jouluja yhdessä, mutta saatiin viesti perille, että ei mitään järkeä leikkiä jotain olematonta perheidylliä. Eikä me enää olla mitenkään riidoissakaan, ei vaan ole niitä "ihania perhevälejä", joiden takia kaikki aidosti haluaisi nähdä.

Mies sen sijaan vissiin yhä hakee sitä olematonta perheidylliä ja pitää tunkea päiväkausiksi sukuloimaan ja sitten se on migreenissä ja jauhaa sen vierailun jälkeen sitä, miten ahdistavaa ja hirveää taas oli. Minä en juuri noihin perhevisiitteihin enää osallistu ja olen koettanut miehellekin puhua järkeä, että mitä varten pitää tukkia sinne pinnan alla vihamieliseen, jotenkin sairaaseen patoutuneeseen ilmapiiriin. "Mutta kun se on kuitenkin perhe." No just. Ehkä jotkut on vaan masokisteja ja nauttii sitten tollasesta pakkokärvistelystä.