Vain mies ja yksi ystävä tietävät taustani

kukaan ajatellu, että nykyään huostaan otetaan enemmän lapsia, koska ilmoituksiakin tehdään herkemmin. Kaikkia ei tietenkään yhäkään huomata.



Ihana juttu ap, että sinulla menee nyt hyvin. Älä häpeä itseäsi vaan ole ylpeä itsestäsi. Harva pystyy samaan kuin sinä.

Ahdistaa aina kun kuulee että lapsi on joutunut huolehtimaan itsestään tai pienemmistä sisaruksistaan.

Mulla oli aika ankee lapsuus ja muistan kyllä miten kotioloja piti hävetä ja salailla vielä sittenkin kun olin lähtenyt opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Kyllähän se ahdisti, kun kavereilla vanhemmat avusti maksoi esim. vuokran ja kotoa tullessan tulivat ruokakassin kanssa ja itse opiskeli lainarahalla ja meni kotivisiitille vieden sitä ruokakassia. Jossain vaiheessa kai kun olin pääsyt omille jaloilleni niin olen alkanut kertoakin lapsuuden oloistani, se on kyllä auttanut pääsemään siitä ahdistuksesta yli. Ja kyllä nyt lapsilleni joskus kerron millaista on ollut köyhä lapsuus (en tietenkään vielä rasita lapsiani muilla ongelmilla kuten alkoholi, väkivalta).

olen se joka sanoi hävenneensä sukkiaan :)



Äitini oli yksinhuoltaja (minun ja vanhemman siskoni) ja alkoholisti. Alkoholisti hän on edelleen, lapset vain ovat jo poissa kotoa. Minä tosiaan häpesin itseäni ja perhettäni aina. Äiti poltti sisällä tupakkaa joten haju oli varmasti sen mukainen. Missään koulun jutuissa äiti ei koskaan käynyt (onneksi, koska olisi ollut kännissä kuitenkin).

Äidillä oli pari pidempiaikaista miesystävää peräjälkeen, molemmat väkivaltaisia äitiä kohtaan. Ei riitä yks eikä kaks kertaa kun jouduttiin piilottelemaan puukkoja vaatekasoihin ym. ettei äiti pääse hengestään. Pelko oli aina läsnä, iltaisin itku kurkussa kuuntelin olohuoneesta kaikuvia riitoja ja lyöntien ääniä.

Menin yläasteella jo iltaisin siivoushommiin että sisko ja minä saatiin ruokaa.

Tosiaan vaatteita häpesin, ne oli aina jonkun vanhoja ja muutenkin rikkinäisiä ja kamalia.

16-vuotiaana lähdin kotoa, enkä takaisin ole mennyt. Opiskeluaikainen vähärahaisuus ei ollut mulle mitenkään kamalaa, sainhan itse omaa rahaa ja pystyin sen järkevämmin käyttämään, äitihän oli käyttänyt rahat viinaan.

Äiti oli välillä selvinpäin, mutta silloin jos yritti puhua sen juomisesta, sai huudot.



Kaikenlaista tässä on vuosien varrella tullut mieleen, ja melko avoimesti niistä kerronkin ystäville jos puheeksi tulee. Mieheni tietää myös kaikki nämä asiat. Jälkensä on varmaan jättänyt minuun.



Nykyään olen hyvin toimeentuleva ja pärjäävä ihminen, mutta se vaati masennushoitoa parikymppisenä jne. ennen kuin pääsin näistä kunnolla eteenpäin.

Toivottavasti pääset joskus ahdistuksesta eroon, ihan oikeasti. Ehkä asiasta puhuminen auttaisi.

joten tiedän, miten tuskallista on siihen liittyvä häpeä. Kuitenkin on niin, että sinä et ole tehnyt mitään väärää ja sinun ei tarvitse vanhempiesi alkoholismia hävetä. Sinun vastuullasi ei ole ollut heidä saaminen hoitoon tai heidän parantaminen. Ennemmin pitäisi hävetä niiden aikuisten, jotka ovat tilanteesi nähneet eivätkä ole siihen puuttuneet.



Avoimuus helpottaa usein. Kerro hyville ystäville ja läheisille avoimesti siitä, mitä olet kokenut. Voit myös yllättyä siitä, miten moni on kokenut vastaavaa, noista asioista ei aina vain puhuta. En nyt tarkoita, että tarvitsee ihan kaikille toitottaa elämäänsä, ehkä esim. työpaikalla ei ole tarvis kaikkea kertoa. Mutta niiden lähimpien läheisten kanssa puhuisin asiasta. Salailu ja häpeily on taakka, jota on raskas kantaa.



Itse sain apua Al Anon ryhmästä. Se avasi silmäni sille, että kaikkiin asioihin en voi vaikuttaa ja kaikki asiat eivät ole minun vastuullani.



Voimia ja Hyvää Joulua!

Jollakin tapaa se kyllä kuitenkin tulee pintaan, en tarkoita niin, että he kuulisivat sen jostain muualta, vaan se seuraa jonain selittämättömänä asiana ehkä heidänkin lapsilleen. Eihän se ole millään tavoin ollut sinun vikasi tai asia, johon sinä olisit voinut jotenkin vaikuttaa.



Itselläni on hieman erilainen, mutta myös traumaattinen lapsuus, minun ei tarvinnut hävetä mitään ulkopuolelle, koska mitään ei näkynyt, mutta sukulaismies käytti minua tokaluokkalaisesta asti seksuaalisesti hyväksi, melkein 10v ja elin mahdottomassa paineessa, henkinen väkivalta oli päivittäistä, piti olla aina täydellinen, paras, iloinen, kohtelias ja ahkera. Minkäänlaista omaa elämää ei ollut.



Omat lapseni ovat 10v ja 8v ja he tietävät, ettei minun lapsuuteni ollut aina mukava (tuosta hyväksikäytöstä en tietenkään ole puhunut, se sitten ehkä kun ovat aikuisia).



Uskon vahvasti siihen, että edellisten sukupolvien kokemukset vaikuttavat myös muutaman lapsenlapsipolven päähän ja haluan ainakin omalta osaltani olla mahdollisimman avoin lapsilleni, jotta he ymmärtävät mahdollisia "tyhjästä" ilmestyviä käyttäytymismalleja.

oli, joi jatkuvasti. Ja juoppohulluuspäissään epäsäännööllisen säännöllisesti rikkoi kaiken irtaimiston. Poliisit toivat välillä kotiin, välillä taas (rikkomisepisodien aikaan) veivät putkaan. Lopulta (kun olin jo aikuinen) hän joi itsensä hengiltä.



En ole kyllä peitellyt sitä millään tavalla.

Opiskeluaikoina kun käytiin viihteellä enemmän, huomasin myös että itselläni olisi kova taipumus alkoholismiin, joten luovuin viinahommista kokonaan enkä ole 15 vuoteen maistanut pisaraakaan.



Vaikka lapsuus ei herkkua ollutkaan, en minä ole katkera kellekään.

Faija oli liian heikko Kuningas Alkoholille ja tälle maailmalle.

Minä yritän pärjätä paremmin.

On helpompi elää oman menneisyytensä kanssa.

ap teräshermosi pettävät ja tulee paha masis tai burn-out, jos et mene jonnekin juttelemaan. Kyllä sä voisit läheistesi kanssa jutella. Sä olit lapsi, ja vanhempasi oli vastuussa susta. Luulen että saisit myötätuntoa osaksesi.



Puhuminen puhdistaa. Mulla on paljon ystäviä, ja oma ukki, joille on käynyt jotain vastaavaa. Luulen, että onnellinen lapsuus on joka toisella, ja joka toisella on paskaa enemmän tai vähemmän.

Paitsi aloin huolehtimaan itsestäni 6-vuotiaana isosiskoni muuttaessa pois kotoa, ja "kaupan päällisiksi" sain myös kolmen nuoremman sisaruksen hoidon, heistä nuorin oli vastasyntynyt. Meillä myös koiran sijasta pyöri kissoja, joiden lukumäärä vaihteli 2-16 välillä. Minä valehtelin vanhemmilleni mm. että joulujuhlat yms. koulun juhlat pidetään koulupäivän aikana, tai ettei niitä tänä vuonna olekaan ollenkaan, jotteivät he tulisi paikalle. Synttärijuhlilta ei haettu, mutta en usein kehdannut mennäkään niihin, koska muilla oli juhlavaatteet, mulla samat tupakanhajuiset rytkyt kuin koulussakin. Omia synttäreitäni en juhlinut koskaan, jottei kavereita tarvinnut kutsua meille.



Minäkin sain nuorena ensimmäisen lapseni, ja odotan kolmatta lastani, vaikken ole vielä edes keskivertoensisynnyttäjän ikäinen (okei, vuosi puuttuu). Olen ollut naimisissa saman miehen kanssa 8 vuotta, meillä ei käytetä alkoholia ollenkaan ja esikoista kehutaan usein hyvinkasvatetuksi (kotona tosin ei aina näy päällepäin, mutta on vissiin normaalia, että lapsi kiukkuaa vanhemmilleen muttei vieraille - mä vain en lapsena tehnyt niin). Toinen lapsi vaan on niin söpö, että saa kehunsa siitä. En välttämättä useimpien mielestä asu hienosti, mutta asun juuri siten kuin itse tahdon asua, siinä kaupunginosassa ja talossa jossa tahdon asua. Kotini on aina siisti, ja minua kehutaan järjestelmälliseksi, tarkaksi ja huolelliseksi, lämpimäksi ja huolehtivaksi. Olen opiskellut haluamani ammatin ja saanut sen työpaikan jonka halusinkin.



Suurin ero ap:n kanssa mulla on se, että suurin piirtein kaikki tietävät mun taustani. Mieheni, ystäväni, neuvolan työntekijät, esikoisen eskariopettajat, työkaverit, entiset opiskelukaverit ja opettajat jne. Lapsille olen kertonut, ettemme tapaa minun vanhempiani, koska he ovat sen verran sairaita, ettei heidän kanssaan yhteisen ajan viettäminen ole mahdollista, eikä edes kovin mukavaa. Viime kesänä esikoiseni tapasi vahingossa äitini (olimme häissä, joihin äitini tuli kuokkimaan, kännissä tietenkin), ja esikoinen totesi itsekin, että äitini on "pelottava". Sanoin, että se johtuu hänen sairaudestaan, mutten selitellyt vielä enempää. Kun aika on kypsä, aion kertoa lapsillekin niin paljon kuin heidän on tarpeellista tietää isovanhemmistaan.

Lasten takia kannattaa ap:nkin varmasti jotakin heille kertoa ikävästä lapsuudestaan.

Jollakin tapaa se kyllä kuitenkin tulee pintaan, en tarkoita niin, että he kuulisivat sen jostain muualta, vaan se seuraa jonain selittämättömänä asiana ehkä heidänkin lapsilleen. Eihän se ole millään tavoin ollut sinun vikasi tai asia, johon sinä olisit voinut jotenkin vaikuttaa.