Lue keskustelun säännöt.
Mielestäni olen ihana ihminen, muiden mielestä en
16.12.2011 |
Olenko siis vain itserakas ja harhainen, vai ovatko ympärilläni olevat ihmiset liian kylmiä ja pinnallisia huomaamaan hyvyyteni?
Hyvyydellä en tarkoita kauneutta tai menestymistä, en tosiaan. Mielestäni olen kuitenkin lempeämpi ja mielenkiintoisempi kuin monet muut, kukaan ei tosin ole samaa mieltä ;) Hassua edes puhua itsestään näin ylistävään sävyyn, kun kuitenkin inhoan itseäni. Inho tosin perustuu lähinnä ulkonäkööni.
Ja olenkin vahvasti sitä mieltä, että muiden mielipiteet minusta värittyvät ulkonäköni takia - kauniilta ihmisiltä, kuten ystäviltäni ja sisaruksiltani ei vaadita läheskään yhtä paljon, ja heitä arvostetaan huomattavasti enemmän, ilkeydestä ja itsekkyydestä huolimatta.
Vai pitäisikö minun vaan vaipua lopulliseen itseinhoon, kohdistaa se myös persoonaani ulkonäön lisäksi? Koska jatkuvasti saan kuulla, miten olen sitä ja tätä ja tuota, täysin päinvastaista mitä koen olevani ja täysin päinvastaista miten käyttäydyn. (En esimerkiksi ole ovimatto, vaikka olenkin kiltti läheisilleni ja teen palveluksia "tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän" -mentaliteetilla, puolustan kyllä itseäni ja vihaan epäoikeudenmukaisuutta.)
Taidan vaan olla itserakas?
Kommentit (13)
että ulkonäkö voi todella vaikuttaa ihmisten käsityksiin ja mielikuviin toisesta. Mistä tiedät tuon, että "kukaan ei ole samaa mieltä"? Oletko keskustellut heidän kanssaan suoraan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotain esimerkkejä? Oletko varma, ettet huonon itsetuntosi takia kuvittele sitä, että sinusta ei pidetä?
olen aika paska tyyppi monella tapaa: saamaton, laiska, huono ystävä, kuvittelen olevani äykäs vaikken ole, kärsimätön lasten kanssa, köyhä, läheisriippuvainen... you name it. Mulla on about kaikki viat mitä ihmisessä voi olla ja silti jostain täysin käsittämättömästä syystä monet ihmiset pitävät minusta ja haluavat viettää kanssani aikaa. Tämä käsittämätön ristiriita on hämmästyttänyt minua jo teini-iästä asti. Myös olen luonteeltani puoli-erakko ja viihdyn hyvin yksin. En pidä muihin yhteyttä niin paljon kuin pitäisi, mutta he silti jaksavat pitää minuun yhteyttä.
Miten paljon "armoa" ihminen voi saada osakseen?
Olen tätä miettinyt aina silloin tällöin. Olen myös välillä kateellinen ja pahansuopa, ajattelen "pahaa" toisista. Jotain hyvääkin minussa eittämättä on, ainakin se, että tunnen huonoa omaatuntoa pahoista ajatuksistani, kadun niitä enkä ole ajatuksissani tosissani, en tosissani halua kenellekään mitään pahaa. Ne ovat vain ajatuksia. Silti, olen varmasti keskivertoa huonompi ja paskempi monella saralla ja silti aina vaan saan osakseni hyväksyntää. käsittämätöntä!
Olen jotenkin kovin haluttua seuraa vaikken oikein tiedä miksi. Lisäksi mua pidetään jotenkin "hyvänä" ihmisenä - osoituksena mm. se, että mulla on lauma kummilapsia, kun minut halutaan aina kummiksi. Nytkin on lomalla kamala kiire, kun on tullut sovittua niin paljon menoja, kun kännykkä piippaa että tehdäänkö jotain.
En osaa sanoa, mistä tällaiset erot johtuvat. Kauniskaan en ole, joten ap:n teoria menee siinä.
olen aika paska tyyppi monella tapaa: saamaton, laiska, huono ystävä, kuvittelen olevani äykäs vaikken ole, kärsimätön lasten kanssa, köyhä, läheisriippuvainen... you name it. Mulla on about kaikki viat mitä ihmisessä voi olla ja silti jostain täysin käsittämättömästä syystä monet ihmiset pitävät minusta ja haluavat viettää kanssani aikaa. Tämä käsittämätön ristiriita on hämmästyttänyt minua jo teini-iästä asti. Myös olen luonteeltani puoli-erakko ja viihdyn hyvin yksin. En pidä muihin yhteyttä niin paljon kuin pitäisi, mutta he silti jaksavat pitää minuun yhteyttä. Miten paljon "armoa" ihminen voi saada osakseen? Olen tätä miettinyt aina silloin tällöin. Olen myös välillä kateellinen ja pahansuopa, ajattelen "pahaa" toisista. Jotain hyvääkin minussa eittämättä on, ainakin se, että tunnen huonoa omaatuntoa pahoista ajatuksistani, kadun niitä enkä ole ajatuksissani tosissani, en tosissani halua kenellekään mitään pahaa. Ne ovat vain ajatuksia. Silti, olen varmasti keskivertoa huonompi ja paskempi monella saralla ja silti aina vaan saan osakseni hyväksyntää. käsittämätöntä!
olen aika paska tyyppi monella tapaa: saamaton, laiska, huono ystävä, kuvittelen olevani äykäs vaikken ole, kärsimätön lasten kanssa, köyhä, läheisriippuvainen... you name it. Mulla on about kaikki viat mitä ihmisessä voi olla ja silti jostain täysin käsittämättömästä syystä monet ihmiset pitävät minusta ja haluavat viettää kanssani aikaa. Tämä käsittämätön ristiriita on hämmästyttänyt minua jo teini-iästä asti. Myös olen luonteeltani puoli-erakko ja viihdyn hyvin yksin. En pidä muihin yhteyttä niin paljon kuin pitäisi, mutta he silti jaksavat pitää minuun yhteyttä.
Miten paljon "armoa" ihminen voi saada osakseen?Olen tätä miettinyt aina silloin tällöin. Olen myös välillä kateellinen ja pahansuopa, ajattelen "pahaa" toisista. Jotain hyvääkin minussa eittämättä on, ainakin se, että tunnen huonoa omaatuntoa pahoista ajatuksistani, kadun niitä enkä ole ajatuksissani tosissani, en tosissani halua kenellekään mitään pahaa. Ne ovat vain ajatuksia. Silti, olen varmasti keskivertoa huonompi ja paskempi monella saralla ja silti aina vaan saan osakseni hyväksyntää. käsittämätöntä!
sussa mitään oikeita vikoja? Siis jotka vaikuttaisi ihmissuhteisiin? Ei ketään varmaan haittaa, jos ystävä on köyhä, laiska ja saamaton, jos se on silti mukava ja hauska jne. Et myöskään taida olla läheisriippuvainen, koska oman kokemuksen perusteella sanoisin, että jos tarvitsee muita ihmisiä liikaa, niin taatusti kaikki karttavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta tuli vähän jännä olo tuosta ap:n kirjoituksesta. Hän kuvasi olevansa jotenkin epäsuosittu ihan suotta ja oikeasti tosi hyvä, ja siitä osoituksena sanat "lempeämpi" ja "mielenkiintoisempi" kuin moni muu. Lempeä? Mielenkiintoinen? Miten kukaan voi arvioida itsensä mielenkiintoiseksi? "olen omasta mielestäni mielenkiintoinen". Hjuu. Ja valitettavasti lempeäkin voi tarkoittaa niin monenlaisia asioita. Joku ihminen voi ajatella lempeyden olevan sitä, että lässyttää lapsille tai puhuu hunajaisella äänellä. Tekeekö se ihmisestä jotenkin ihanaisen?
Toisaalta itselläni on se käsitys, että juuri kauniiden ihmisten pitää tehdä usein paljon töitä saadakseen esim. ystäviä. Tulee mieleen yksi kirjoitus tältä palstalta kahdesta erinäköisestä uudesta äidistä perhekerhossa ja heidän kohtelustaan, eli kaunis ja hoikka äiti jäi lapsineen yksin, kun taas ylipainoisen ja mitättömän näköisen äidin luokse menivät lähes kaikki esittäytymään.
Olen ulkomuodoltani myös ruma ja lihava. Mutta toisaalta pidän itsestäni huolta ja pukeudun siististi. Tukka on aina hyvin leikattu ja laitettu, meikkaan laadukkailla tuotteilla ja siististi, pukeudun siisteihin laatuvaatteisiin, korostaen parhaita puoliani mahdollisuuksien mukaan. Olen empaattinen, hyväntahtoinen, iloinen ja ulospäinsuuntautunut, seurallinen. Olen kiinnostunut toisista ihmisistä, ja tykkään kannustaa toisia, inhoan halveksuntaa, ylimielisyyttä, suvaitsemattomuutta yli kaiken.
Ulkopuolisilta olen saanut palautetta, että olen harvinaisen mukava ja kiltti ihminen, otan toiset huomioon ja olen aika epäitsekäs.
Silti en saa juuri ystäviä, joudun aina tekemään puolet enemmän töitä toisten hyväksynnän ja "seuraan pääsemisen" puolesta enemmän kuin muut, koska olen sysirumaihminen. Eikö enää riitä, että on mukava? Pitääkö olla hoikka tai kaunis ollakseen sopiva "kaveri"??? Toistaalta ikäkin tekee sen, että ystävystyminen on hankalaa, olen nippa nappa alle 40, joten tässä iässä on hankala ystävystyä oman ikäisten naisten kanssa. Elän nyt tätä ruuhka-aikaa, ja tuntuu välillä että muiden pienten lasten äitien kanssa on aika vaikea ystävystyä, hirveästi halutaan pitää etäisyyttä toisiin äiteihin,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva ja hyvä ihminen. Mutta kukaan ei vaan koskaan ole erityisesti kaivannut seuraani. Jo lapsena menin tutustumaan ensimmäisenä uusiin oppilaisiin, mutta aina jäin yksin kunhan joku muukin heidät hyväksyi kaveriksi.
Jostain syystä ihan vieraat pennut kiusasivat.
Työ- ja seuraelämässäkin musta joskus tuntuu että saan aika tylyä kohtelua ihmisiltä.
Joskus on töistä yms. jotain kavereita tullut, mutta yhteydenpito on jäänyt, kun en minäkään ole halunnut olla se ainoa osapuoli joka yrittää.
Mussa on joku kaamea vika, jota en itse ole koskaan tajunnut.
No, menee tämä elämä loppuun yksinkin, kun on tähänkin asti mennyt.
vaan jossain muualla.
Mun tuntemiin suosittuihin ihmisiin (jollainen en itse ole) kuuluu kumpaakin sorttia - ja jostain syystä aika ilkeitäkin tyyppejä.
Olen miettinyt itsekin miksi en saa helposti uusia kavereita mutta olen tullut siihen tulokseen että olen vähän liian itsekeskeinen, enkä oikein aidosti kiinnostunut edes tutustumaan läheskään kaikkiin - kai ihmiset sellaisen vaistoavat eivätkä itsekään siksi halua tutustua minuun.
Pidän lähes poikkeuksetta tapaamistani ihmisistä, mutta vain harvoista tarpeeksi että ystävyys pääsee kehittymään. Nykyisin osaan olla tyytyväinen niistä muutamista ystävistäni, enkä yritä enää tutustua väkipakolla keneenkään saadakseni enempää ystäviä. Jos jonkun kanssa synkkaa niin se on hienoa ja uusia ystäviä mahtuu aina elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli olet ihan huippu, mutta toiset eivät huomaa.
Ulkonäön kanssa sillä ei ole tekemistä. Jokainen on käynyt perhekerhoissa ja puistoissa ja huomannut, että kaunista kartetaan usein koska hän on kaunis, ja ajatellaan hänen olevan leuhka. Tai itsetunto ei riitä tutustumiseen. Tai ajatellaan kauniin vievän miehesi etc. Tai pelkästään ollaan katkeria ja inhotaan kaunista ihmistä siksi että hän on kaunis, muusta ei ole väliä, ei luonteesta tai mistään.
En osaa sanoa mikä sinussa on vikana. Itse olen ainakin melko itsekeskeinen ja pidän itseäni ja perhettäni monella tapaa parempana kuin muita, se varmasti karkottaa monia ihmisiä. Siis se, että en hyväksy itsekään ystävikseni kuin korkean moraalin ihmisiä. Halveksin monia ihmisiä, jiolla on rahaa, mutta ei moraalia, jotka ovat ilkeitä muille paitsi niille, joilta toivovat jotain. Jopa sellainen asia että huomaan jonkun nuolevan jonkun pyllyä saa minut halveksimaan tällaista ihmistä. Olen siis luonteeltani hirveän ylpeä. En itse kumartele rikkaita.
Itse myös olen joutunut miettimään että miksi en saa ystäviä. Ollaan asuttu uudella paikkakunnalla jo monta vuotta, silti uusien ystävyyssuhteiden luominen on työn ja tuskan takana. Itsetunto on mennyt, kun pidän itseäni ihan paskana, jota kaikki ihmiset inhoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lihava tosin en ole koskaan ollutkaan vaan ulkonäöltäni aivan tavallinen. Aina kun lakkaan yksipuolisen yhteydenpidon, niin eipä ole puhelin enää soinutkaan, joten ihmettä odotellessa..
olen minäkin kiltti, ihan liian kiltti, ja siitä minulle sanotaankin.