Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onnellinen lapsuus
05.12.2011 |
Mulla on sellainen ongelma, että lapsuuteni oli suomalaiseen tapaan onneton (alkoholismia, välinpitämättömyyttä jne) ja edelleenkin jotenkin kaipaan onnellista lapsuutta ja mietin joistain vanhempieni ikäisistä ihmisistä, että ne oli varmaan hyviä vanhempia jne. En vihaa omiani tai kanna kaunaa, mutta huonon lapsuuden he minulle tarjosivat vaikka eivät sitä edes tiedä, ja minulla on joku ikuinen "äidin(tai isän)kaipuu" ja haikeus jäänyt päälle, sellainen voi näköjään olla vaikka molemmat olisi fyysisesti olleet paikalla.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Vaikka oma lapsuuteni oli jopa omalla tavallaan onnellinen. Yh-äiti, isää tapasin n. kerran kuussa, mutta äidin kanssa oli hyvä olla. Oltiin köyhiä ja siihen aikaan yh:lla lapsineen oli tietynlainen leima. Ei meillä ollut rahaa matkustella tai ostella uusia vaatteita juurikaan.
Sellainen aidosti hyvä ja onnellinen lapsuus kalvaa usein mieltäni, millaista se olisi ollut, kun olisi ollut oma talo, piha, huone edes. Kun olisi ollut kerrankin uusi polkupyörä, olisi ollut varaa ostaa luistimet eikä olisi tarvinnut koulun luikkareilla mennä, olisi kerrankin saanut sen kasetin, mitä eniten toivoi... Tai kun isä olisi ollut läsnä, olisi päässyt joskus sinne "etelään" missä koulukaverit kävivät, kun meillä olisi ollut oma auto jolla äiti tai isä olisi joskus vieneet mua johonkin...
Ei raha mitään onnea tuo, totta kai mä mieluummin otan välittävän ja rakastavan äidin, mutta kyllä silti koen jääneeni paitsi paljosta, mitä luokkakaverit saivat kokea.