Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Lapset 2v ikäerolla. Oletko väsynyt?

Vierailija
28.11.2011 |

Mulla on vauva ja vajaa 3-vuotias, lapsilla ikäeroa siis 2v 2kk. Välillä tuntuu että ihmiset ei ymmärrä mun väsymystä, sen syitä. Yövalvomiset, uhmat, se että on lapsissa kiinni 24/7... Oon ihan puhki tällä hetkellä. Kohtalotovereita? Koska tää alkaa helpottaa?

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 |
28.11.2011 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja kyllä olin väsynyt. Olin alkuun kuolemanväsynyt ja sitten vaam väsynyt.



Nuorempi on nyt kaksi ja puolivuotias. Enää ei väsytä.



Hommaa itselles lapsivapaata-aikaa, jos vain mahdollista, säännöllisesti.

Vierailija
2/4 |
28.11.2011 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä oli 14 kk ikäero ekalla ja tokalla, tauko 3 vuotta.

Sitten 3. lapsi ja ikäero neloseen 14 kk. Nyt tulossa viides kun nuorin täyttää 2.



Kaikki lapset on tehty halusta saada uusi perheeseen, jotenkin se tuntuu olevan outoa joidenkin mielestä mutta minkäs teen? Jättäisin hankkimatta koska jossain joku on väsynyt yhden lapsensa kanssa?

Väsynyt lähinnä taivasteluihin: ymmärtäisin jos valittaisin jostain!!! :(

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/4 |
28.11.2011 |
Näytä aiemmat lainaukset

itselläni ekan kahden välillä ikäero 1v8kk ja kolmas lapsi edelliseen 2v2kk ikäerolla. Eli siis kun kolmas syntyi niin ensimmäinen eli ollut vielä neljääkään vuotta. Minulla ei ole tukiverkkoja eikä missään 500km säteellä ainoatakaan sukulaista, isovanhemmat eivät kummaltakaan puolelta osallistu elämään.

Olin todella poikki silloin kun toinen syntyi - siis aivan poikki, katki, uupunut, finito. Tiedän hyvin mitä käyt lävitse juuri nyt. Sairastuin uupumukseen, omin voimin piti selvitä, mistään ei saanut apua (meillä ei saa sossusta tai kotipalvelusta apua jos ei ole lastensuojelutapaus) ja välillä teki mieli vetää itsensä lassoon - ihan oikeasti.



Kävin sitten pari kertaa neuvolapsykologilla joka sanoi selkeästi sen, että jos niitä tukiverkkoja ja apuja ei ole, niin niistä ei pidä turhaan kaihoita ja haaveilla vaan elää niiden resurssien mukaan mitä on.



Kuulostaa varmaan vähän kliseiseltä mutta tämän ymmärtäminen auttoi. Kun en enää harmitellut sitä että "voi kun ne isovanhemmat osallistuisi edes vähän", tai "voi kun edes joskus päästäisi miehen kanssa kahdestaan kävelylle", niin otinkin tilalle sen asenteen että meillä on nyt paskat kortit, mutta näillä pelataan. Ja tämä todella helpotti!!!



Siis ihan oikeasti jollain tapaa asenne voi auttaa ongelmissa, eli nyt en enää kaihoile hoitoavusta - pärjään itse. En kaihoa kahdenkeskistä aikaa - tuuletumme erikseen. En kaipaa isovanhempia jotka eivät ole elämästämme kiinnostuneet - olen etsinyt muita tärkeitä aikuisia elämäämme.



Lisäksi stressiin, unettomuuten ja uupumukseen on auttanut todella paljon mindfulness ja meditointi (googletapa tuo mindfulness). Jos voimavaroja ei ole saatavilla ulkoapäin (=apu), niin voimavarat pitää löytää sisältäpäin eli itsestä.



Minä onnistuin siinä, ja uskalsin tehdä kolmannen lapsen ja taidanpa vielä uskaltaa neljännenkin jos luoja suo. Ja ilman apuja mennään ja pärjätään, koska minä itse olen se paras apu.



ps. ja jeesustelijat huom, ottaisin minäkin ne tukiverkot ja tottakai elo olisi helpompaa jos apua saisi, mutta kun niitä ei ole, niin silloin on opeteltava pärjäämään yksin. Tämä ei siis ollut marttyyrinkruunun kiillotusviesti :)

Vierailija
4/4 |
28.11.2011 |
Näytä aiemmat lainaukset

enkä silloinkaan, kun lasten ikäero oli 2 min. olen kai sitten syntynyt energiseksi.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kuusi yhdeksän