Eksäni on ajattelematon kusipää ja mukavuudenhaluinen selkärangaton.

Puhui aina tosi rumasti entisestä vaimostaan, kuinka se on mieleltään sairas ja aiheuttanut kaiken paskan heidän suhteessaan. Minä olin sinisilmäinen ja uskoin kaiken! En ollut törmännyt tuollaiseen käytökseen aiemmin (vaikka kolmeakymppiä jo lähentelin).



Luulin oikeesti, että toisen sanaan voisi suunnilleen luottaa.



No, rakastuin tulisesti, mies myös. Oikeasti hän oli kuin ilma jota hengitin. Todella karismaattinen ja puoleensavetävä. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina. Mies sanoi samaa.

Luotin siihen, että miehen edellisen suhteen ongelmat todella kuului vaan edelliseen suhteeseen ja että ne johtuivat vaan siitä naisesta.



Mutta eipä pystynyt mies tasa-arvoiseen perhe-elämään, petti ja jätti kun lapsemme oli pieni. Olin kuulemma narsisti kun olin vihainen, katkera, hankala ja epätoivoinen! Eihän meidän pitänyt mennä kuin naimisiin... :(



Nyt alkaa tuo jonkin karisman verho hälventyä... Mies haluaisin olla kaveri ja välillä yrittää tilittää mulle nykyisen suhteensa ongelmia ja kuulumisiaan. Viime keskustelusta jäi kaivelemaan se, että mies sanoi eksänsä parantuneen! Siis molemmat petti toisiaan, käytännössä heillä oli täysin avoin suhde, tosin nainen oli käytännössä yksihuoltaja ja mies reissutöissä ja viikonloput baareissa (sitä kamalaa naista karussa). En yhtään ihmettele että siinä on naisella ollut aika rankkaa arjen pyörittämisessä. Miehelle ei tuli YHTÄÄN mieleen mikä osuus hänellä on ollut eksänsä mielenhäiriöihin! Kuvottaa tuollainen "itsevarmuus" ja omaan napaan tuijottaminen. Ihan kuin millään ei olisi mitään merkitystä, paitsi sillä omalla vapaudella ja mukavuudella!



Mun tekisi niin mieli soittaa miehelle ja laukoa päin naamaa mielipiteitäni!! Raivostuttaa, suututtaa ja vituttaa. Että pitääkin vielä rakastaan tuollaista.