Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon te stressaatte lasten kaveriasioista?
25.09.2011 |
Minua ärsyttää itsessäni se, että kannan jatkuvaa huolta lasteni kaveriasioista. Esikoiseni oli nuorempana todella hitaastilämpenevät ja ujo ja vaikka naapurissa oli lapsia vaikka kuin paljon, ei hän oikein tuntunut löytävän itselleen sopivaa kaveria. Aika on tehnyt tehtävänsä ja nyt koululaisena hän on löytänyt muutaman hyvän ystävän, joiden kanssa viihtyy ja tuntuu olevan kaveriasioissa todella tyytyväinen. Mutta voi sitä huolen ja pahan mielen määrää, mitä äitinä vuosikausia koin, kun yritin kutsua kavereita meille ja toivoin vastakutsuja lapselleni, jotta olisi kaveriseuraa.
Kuopukseni - 5-vuotias tyttö - taas on aina ollut ihan eri maata. Todella sosiaalinen ja leikkisä, mutta toisaalta aika mustavalkoinen ja helposti loukaantuva. Ja pitkävihainen. Naapurissa ei ole oikein hänen ikäistään seuraa ja päiväkotikaverit asuvat pitkällä. Eli aina ei vaan löydy kaveria, vaikka tyttö kuin sitä itselleen toivoisi. Isommat tytöt taas pitävät omaa tyttöäni vähän sellaisena hätävarakaverina, eli leikit sujuu jos ei ketään muuta ole tarjolla. Samoin pihapiiirin samanikäisen pojat. Tyttö kelpaa kaveriksi, jos ei ole muita poikia, mutta jos on, niin sitten tyttö jää yksin. Nyt se sama huoli ja stressi on koko ajan päällä, mitä ennen esikoisen kanssa. Yritän tehdä kaikkeni, että lapsi saisi kavereita kylään tai että häntä kutsuttaisiin kavereille ja että pihalta löytyisi kaveriseuraa ees hetkeksi. Ja niin surullinen olen tyttöni puolesta, kun hän välillä kyselee kaverin perään, mutta juuri sillä hetkellä ei ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Olen miettinyt, että miten saisin tämän asian pois mielestäni. Miten oppisin olemaan stressaamatta ja murehtimatta. Ja onko täällä ketään, jolla samanlainen "ongelma"?
Kommentit (12)
paljonkin. Ujon ja hiljaisen pojan eskarinaloitus oli tämän takia tosi jännää meille kaikille. Oma aktiivisuus tosiaan auttoi; kutsuttiin meille ja kaverustuminen pääsi hyvään alkuun. Nyt jo rennompaa.
Tytölle, joka nyt on vasta taapero, ei naapurissa ole kavereita, joten olen varautunut jatkuvaan kuskailuun tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sen verran vielä tiedostan itsestäni, että tää kaikki varmastikin juontaa juurensa omasta lapsuudestani. Olin pienempänä hätävarakaveri aika monelle, mutta vasta isompana vasta olen löytänyt itselleni ne läheisimmät ja rakkaimmat ystävät. Koen ihan selvästi näissä tunnetiloissa niitä samoja tunteita, kun itse silloin lapsena yksin jäädessäni.
Vaivaa minäkin näe. Aina olen valmis kuskaamaan päiväkotikavereita meille ja päinvastoin. Luulen, että esikoisen kanssa juuri tämä oma aktiivisuus auttoi. Varmastikaan ns. suosittujen lasten vanhemmat eivät näitä tunnetiloja koekaan.
ap
aina välillä on jonkun hätävarakaveri...
Meidänkin lapset leikkii naapurien kanssa enemmän lomilla ja sitten taas joku on jossain harrastuksessa, ollaan jonkun toisen kanssa.
3
Päikyssä oli kavereita, mutta ei vapaa-ajalla. Sitten piti vain ottaa itseään niskasta kiinni ja se ei ollut ujonpuoleiselle aikuiselle helppoa...
Ylitin kauhuni ja estoni ja aloin säännöllisesti pyytää pojan päiväkoti / kerhokavereita meille tai puistoon tai jonnekin. Ja jos hänellä oli joku uusi kaveri, pyysin äitinsä puhelinnumeron.
Sillä saatiin homma pyörimään ja nämä silloin kaivetut ystävät ovat ystäviä vielä useamman vuoden jälkeenkin.
Kuopus on niin sosiaalinen että jo kolmevuotiaana vaatii saada kavereita kylään, joten olen sitten päiväkotikavereita lähestynyt.
Kyllä siitä kannattaa jossain määrin stressata. Yksinäinen lapsi on tosi haavoittuva ja se satuttaa häntä. Äitinä teen kaikkeni ettei yksin jää.
en voi sietää näitä vanhempia jotka ovat yliaktiivisia ja säätämässä lapsen kaveriasioita.
Eikä 3-vuotias tarvitse kavereita kylään ainakaan päiväkodin jälkeen. Aika outona pitäisin äitiä joka pyytäisi puhelinnumeroa. Suoraan sanottuna karttaisin tätä perhettä kuin ruttoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja hoitopäiviäkin on erimittaisia.
Olen siis kova huolehtimaan lasten kaverisasioista, jotka nyt onneks ovat kohdallaan. Vielä vuosi sitten oli eri tilanne, kun silloin 4-vuotias ei vielä ollut pk:ssa ja kerhon lapset (n. 10 lasta) eivät oikein huolineet lastani leikkeihinsä ja olivat myös aivan eri tyyppisiä kuin oma lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja hoitopäiviäkin on erimittaisia.
nuo "yliaktiiviset säätäjät" eivät ole minun makuunin myöhemminkään. Jos tajuat mitä tarkoitan.
Silti ajattelen, että lapsen on itse hoidettava kaverikuvionsa itse. Joillakin kypsyminen vie kauemmin kuin toisilta ja aikuisenakin osa on sosiaalisempia ja osa erakoita. Ihmisen luonto on moninainen. Jos lapsi on sosiaalinen hän kaivaa kaverit vaikka kivenkolosta, jos epäsosiaalinen ei kaverisuhteet synny vaikka aikuinen kuinka kuskaa ja houkuttelee kylään. Kaverisuhde vaatii molemminpuolista motivaatiota, yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja yhdessä viihtymistä. Lapsen on löydettävä itse sellaiset tyypit joiden kanssa on hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos on sellaista kuin meidänkin esikoisen kaverin äiti, joka pyrkii säätämään kaiken "kaveruuden" nimissä.
Mutta esimerkiksi meillä hoitopäivä oli vain max 5 tuntia ja koska me ei asuta päiväkodin/koulun alueella, pitää edelleenkin, kun esikoinen on 3. luokalla, sopia noita tapaamisia käytännössä niin, että olemme kuskaamassa.
mutta olen kyllä sitä mieltä, että pienten, alle kouluikäisten lasten, kaveriasioissa vanhemmat voivat kuitenkin olla asioita edistävänä voimana. Esim nyt vaikka tämä 5-vuotiaani, niin hän kyllä sopii jatkuvasti päiväkotikavereiden kanssa kyläilyreissuja, mutta pakkohan ne on aina vanhempien kanssa kuitenkin sopia. Eihän 5-vuotiaat oikeasti tiedä, milloin sopii tulla ja milloin ei. Ja jos päiväkotimatkaa on sen 7 km niin kuin meillä, niin ei lapset omatoimisesti toistensa luokse pääse.
Ujo esikoiseni taas on vasta nyt tokaluokkalaisena ruvennut itse sopimaan juttuja koulukavereiden kanssa. Jos emme olisi olleet aikuisina aktiivisia ennen tätä, niin meillä ei olisi käynyt koskaan ketään pojan kavereita kylässä.
Täällä joku kertoi, että pitää aktiivisia vanhempia lähes omituisina ja rupeaa sellaisia karttamaan. Onneksi en ole kaltaisiisi törmännyt. Kaikki lasteni kavereiden vanhemmat ovat aina olleet lähes yhtä aktiivisia ja pitäneet normaalina sitä, että alle kouluikäisten lasten kaveriasioissa autetaan ja ohjataan.
ap
Vaivaa kyllä näen paljonkin, eli meillä pyörii jatkuvasti kavereita ja kuskaamme myös, jos ja kun on tarvis.
Molemmat lapseni ovat suosittuja ja kavereita piisaa.