Tuntuuko teistä epämiellyttävältä katsoa keskustelukumppania silmiin?

katsekontakti on koko vuorovaikutuksen tärkein osa. Puhe on sitten vaan lisäbonus siihen päälle; kaikki tärkein informaatio tulee eleistä ja ilmeistä.



Sinulle itsellesi, ap, olisi hyvä oppia ottamaan edes lyhyitä katsekontakteja puhuessasi. Muuten teet hallaa itsellesi, sillä muiden ihmisten voi olla vaikea puhua kanssasi eivätkä he oikein saa selvää sinusta.

mutta kieltämättä jos on pidemmän aikaa yhdessä ihmisen kanssa, jota ei tunne (vaikka häneen haluaisikin tutustua), juttu kulkee paremmin jos lähdetään kävelylle, kokataan yhdessä tms.

Siskoni moittii minua usein siitä että en katso silmiin keskustellessani. Tiedostan tämän itsekin. Mutta minusta se tuntuu erittäin vaivaannuttavalta tuijottaa päin vastapuolen naamaa koko ajan puhuessa. En mielestäni ole arka, ruma, epäsosiaalinen, tms... mutta jotenkin vain ei tunnu luonnolliselta tuo mielestäni liiallinen silmiin katsominen.

Juttelu on minulle paljon mukavampaa kun touhuamme samalla jotain muuta johon keskittää katse. Samalla tavalla vaivaannun myös siitä jos vastapuoli tuijottaa kovin kiinteästi minua koko ajan. Mitä ajatuksia teillä on tästä?

Olen itse täysin samanlainen. Jos katson silmiin, alan vain änkyttämään jne. En siis koe oloani mukavaksi.

Tiedä sitten, mistä johtuu.

Ap:han sanoi, että liiallinen tai jatkuva silmiin tuijottelu häiritsee, ei sanonut, että ei koskaan katsoisi silmiin.



Mutta joo. Itse en myöskään tykkää siitä, että pitäisi koko ajan tuijottaa keskustelukumppania silmiin, välillä ärsyttää ihmiset, jotka ihan väkisin yrittävät pitää aivan jatkuvaa katsekontatkia. Minun mielestäni on ihan normaalia, että katse käy välillä jossain muuallakin kuin keskustelukumppanin pärstässä.

Syynä on se, etten pysty enää keskittymään siihen, mitä olen sanomassa tai mitä toinen sanoo. Jotenkin se silmiin katsominen tuntuu niin epäluontevalta, että siihen joutuu ihan keskittymään, eikä silloin tarkkaavaisuutta riitä enää puheenaiheeseen.

Toisille katsekontaktin ylläpitäminen on vaikeampaa kuin toisille. Esimerkiksi autistisille tai sosiaalisia tilanteita pelkääville katsekontaki voi olla hämmentävää

En katsokaan koskaan ketään silmiin. Yksi mun miehen kaveri kerran juovuspäissään siitä moittikin mua. Mä en pysty enkä halua.

Mä pystyn vilkaisemaan ihmistä silmiin, mutta en katsomaan. Silmiin katsominen on kiusallista. Olen saanut lapsesta asti palautetta siitä, että pitäisi katsoa silmiin, mutta en oikein vieläkään pysty. Se vain on niin ahdistavaa. Pakko kääntää katse pois.

etenkin kutonen kiteytti hyvin. olen tosin kehittynyt asiassa viime vuosina saatuani lisää kavereita ja itseluottamusta ja huomannut, ettei ihmissilmät niin pelottavat olekaan. silti keskittyminen, silmiin katsominen ja puhuminen on vaikea yhdistää.

Totta kai esim. tavatessa, tervehtiessä, kätellessä, kiittäessä ym. katson silmiin ja keskustellessakin silloin tällöin. Mutta pitkät tuijottelusessiot eivät tunnu mukavalta, huomasin sen viimeksi tänään kun asioin liikkeessä jossa "puolituttu" on asiakaspalvelutehtävässä. Juttelimme sitten niitä näitä kun hänellä ei ollut kiire emmekä olleet tavanneet pitkään aikaan. Hän mielestäni tuijotti minua koko ajan ja tuli vaivautunut olo, ettei oikein tiedä pitäisikö tuijottaa takaisin häntä vai katsella muualle.

kun vastapuolen henkilö katsoo kyllä silmiini, mutta katselee kasvojani ja dekoltee aluetta puhueessaan. Kyseessä kuitenkin esimies joka on mies. Kukaan muu ei tee niin. Mitä tuolla sitten viestittää kun samalla puhuu ihan oikeaa asiaa?

kun vastapuolen henkilö katsoo kyllä silmiini, mutta katselee kasvojani ja dekoltee aluetta puhueessaan.

Ehkäpä hän "yrittää" katsoa silmiin mutta tuntee myös olonsa vaivautuneeksi ja siksi katsoo vain vähän sinne päin?

Pitäisi varmaan kehittää itseään tässä asiassa, sillä olen huomannut että mulla on kauhea auktoriteettipelko esim., joka varmaan johtuu siitä, että minua kuritettiin lapsena ruumillisesti pikkuasioista ja koulussakin sai helposti vanhanaikaisilta opettajilta liian voimakasta palautetta siihen nähden, että oli vaikka kirja unohtunut kotiin.



Eli olen kovin varauksellinen ihmisten suhteen...

en kans tykkää yhtään katsoa silmiin! Tulee tosi vaivautunut olo. En osaa "tuijottaa" edes miestäni silmiin.

ahistavaa....

Silmiin katsominen ahdistaa mutta muuallekin on vaikea vahdata koko ajan. Tämä siis jos keskustellaan vastatusten.



Paljon helpompaa jos molemmilla osapuolilla on jotain tekemistä samalla kun keskustellaan.

koska alan seksuaalisesti haluta toista osapuolta (jonka kanssa syvä katsekontakti)

paitsi omien lasten kanssa. Heitä tuijottelisin silmiin vaikka päivät pitkät. Niin että ehkä kyseessä on joku läheisyysjuttu (tai sen välttely)?

Pyrin kyllä keskustellessa katsomaan silmiin aika-ajoin, mutta pitkä katsekontakti on minullekin jotenkin vaivaannuttavaa. Tuntuu että silmiin sattuu yms.

en kans tykkää yhtään katsoa silmiin! Tulee tosi vaivautunut olo. En osaa "tuijottaa" edes miestäni silmiin.

Oma puolisoni taas oli ensimmäinen ihminen jota itse pystyin katsomaan silmiin. Oltiin seurusteltu vasta muutamia kuukausia kun yllätin itseni tuijottelemasta sen silmiä. Hämmästyin ihan ja ihmettelin ääneen että kuinkas nyt näin :D

Sittemmin olen opettelemalla opetellut katsomaan silmiin myös muita - ainakin jonkin aikaa. Aika paljon tulee väänneltyä käsiä ja tuijotettua niitä, tai pyöriteltyä hiuksia tai kaulakorua tai mitä tahansa, ja toisaalta sekin saa vaivautuneeksi kun ajattelee sitten vaikuttavansa jotenkin välinpitämättömältä ja/tai jopa keskittymishäiriöiseltä.

Kouluaikoina yksi mun parhaista ystävistä katsoi aina tiukasti kohti kun puhuin sille, ja kiisteltiin asiasta monta kertaa, kun käskin sitä lopettamaan ja se taas vetosi "hyviin tapoihin" ja sellaisiin. Vetosin itse hyviin JAPANILAISIIN tapoihin: Ei sielläkään silmiin katsota vaan leukaan. Katsekontakti olisi tungettelevaa ja epäkohteliasta.