Mikä lasten kanssa olemisessa oikein uuvuttaa?

Kuulosti sellaiselta älkää vittu tehkö lapsia jos ette jaksa leikkiä niiden kans -avaukselta.



Mutta arkeen paluussahan mättää tietty se, että odotettu loma on nyt takana ja seuraavat arjesta poikkeamiset ovat kaukana edessä.

tärkeää työtä kuin se joka käy palkkatyössä. Se uuvuttaa henkisesti kun rahaa ei tule. Lisäksi päivisin on pakko suorittaa ainakin viikkosiivous, jollei halua että se aika on pois perheen yhteisestä ajasta.

Lasten koulu alkaa ensi viikolla. Ja täällä ollaan nyt loman rippeitä, mies töissä. Yritän tehdä omia töitäni etätöinä täällä kootna.



Että tuntuu KURJALTA taas palata siihen arkeen. Meidän lapset käyvät kielikoulua ja hommaa on paljon. Ja muutenkin, jokaikinen aamu pitää lähteä seitsemältä, harrastukset alkaa, miehet työmatkat alkaa taas jne. Äh.

Nyt ovat lomalla tottuneet jatkuvaan huomioon vanhemmilta.

uuvuttaa; mitä pienemmät lapset sen hektisempää- koko ajan pitää olla läsnä ja valmiina keskeyttämään sen mitä jo oli tekemässä ja kaikki kasaantuu. Tällaista ainakin meillä oli. Ja heti kunsopi jotain erityistä lapsi sairastui tms.. Siis elämä vaan on koko ajan niin täynnä lasten kanssa ja jos haluaa yrittää tehdä jotain omaa niin sen eteen pitää ponnistella kaksin verroin. Nyt kun ovat koululaisia arjen rutiineja riittää myös.. vaikka yritetään pitää harrastuksen minimissä silti on koko ajan jotain järjestelyä, auttamista, kalenterin setvimistä, hoitojuttuja. Joskus tekis mieli muuttaa maalle ja elellä vaan luonnon rytmissä, mahdollisimman pienellä rahalla.

nimenomaan tunnetasolla, ja se ainakin väsyttää minua. Esikoinen on tosi vahdittavassa iässä, ja koska tekee viimeisiä poskihampaita itkee ja kiukkuaa jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä. Vauvalla taas on vauvan tarpeet. Meillä on joskus kitinää koko lasten valveillaoloaika ja se väsyttää. Onneksi on sitten taas helpompiakin päiviä.



Itseäni ärsyttää että vaikka vain olen näitten lasten kanssa, ei minulle ole ollenkaan sellaista keskittymisrauhaa että saisin tehtyä hommia valmiiksi.

ja mekastusta, ei hetken omaa rauhaa koko päivänä ja koti on koko ajan ihan kaaoksessa. Jos yritän siivota, vauva ja taaperot kiljuvat kurkku suorana ja sotkevat edessäni ja perässäni minkä ehtivät. Lisätään tähän krooninen univaje, niin mikäs ihme se on, jos uuvuttaa. Varmaan useimmilla pikkulasten äideillä on samanlaista.

ärsyttää myös. Minä imuroin ja siivoan joka päivä ja aina meillä on epäjärjestystä; tavaraa menossa tai tulossa tai lapsen levittämänä joka paikassa. Meillä vauva on kova puklailemaan, ja sitä pukluakin saa pyyhkiä ja pestä kymmenen kertaa päivässä...



Minulle on ollut vähän yllätys se, kuinka paljon tavaraa lasten mukana tulee. Jo pelkästään lasten vaatteita tuntuu olevan ihan hirveästi, ja siihen lelut, askarteluvälineet ym. Hirveä määrä lisää tavaraa jota pitää järjestyksessä. Meinaan tulla hulluksi, kun pelkästään uimarannalle lähtiessä pitää olla kassikaupalla tavaraa mukana, ja aina kun oven saanut lukkoon, huomaan että pienemmälle ei ole mukana tuttia tai isomman aurinkorasva puuttuu jne. Aargh. Enää en yhtään ihmettele miten jotkut lapsiperheet on aina myöhässä.



-7-

,että vastuu. Myös toisto: kymmenen kertaa sama kirja, älä kaada itse pottaa pönttöön, vedä hihat ylös, tule hakemaan ksylitolpastilli, nyt ei syödä jäätelöä...

tuntee itsensä papukaijaksi. :) Tänään naureskelin kaverille, että olen toistanut kolmevuotiaalle varmaan sata kertaa, että nenää ei pyyhitä hihaan vaan haetaan paperia. Hän sanoi totisena, että hänen ekaluokkalaisensakaan ei muista vaan pyyhkii hihaan...voi elämä, voiko olla totta? Vielä neljä vuotta samaa jankkausta edessä?

tai ei varsinaisesti tylsyys, kun tuota tekemistä on koko ajan, mutta mitään mielekästä tekemistä ei ole. Miehellä on epäsäännöllinen työaika, joten en voi ottaa itselleni mitään säännöllistä harrastusta.



Minulle raskainta on se ettei hetkekäkään saa olla rauhassa! Vaikka lapsi olisi päiväunilla, niin toisella korvalla kuuntelen, että se nukkuu varmasti. Meillä ei ole tukiverkkoa eikä miehestäkään kamalasti apua ole, joten olen 24/7 lapsesta yksin vastuussa.

Ainakin mua.

voiko olla totta? Vielä neljä vuotta samaa jankkausta edessä?

10 ainakin, hyvä jos riittää sekään =)

Mainittakoon tässä, että äitini joutuu edelleen huomauttelemaan 18-vuotiaalle pikkuveljelleni mm. tuolilla keikkumisesta.

Jos ei arvosta sitä, mitä tekee, uupuu varmasti. Minulla on akateeminen koulutus ja vaativana pidetty työ, mutta kyllä se on helpompi kuin lasten kasvattaminen ja arjen pyöritys. Taidot ovat toki kasvaneet kotiäitinäkin, en nykyään uuvu yhtä helposti kuin ennen. Pitää osata asettaa realistiset tavoitteet, ohjata omaa ja lasten elämää ja pitää mielialaa yllä.

Eli ruuat syödään ja sotkua syntyy koko ajan lisää, pikkulasten kanssa. Lisäksi haluavat / tarvitsevat aikuisen läsnäoloa koko ajan. Kuinka nautinkaan hiljaisista hetkistä ja olemisesta vain omineni edes hetken. Lapset ovat rakkaita ja haluan aikaani he4ille antaa, mutta kaipaan pieniä hengähdystaukoja, niin jaksan olla myös mukavampi. Valitettavasti se ei ole aina vain mahdollista.

varmaan eniten se, että en saa tehtyä ainoatakaan hommaa kerralla loppuun. Ja jos jotain vihdoin tulee valmiiksi, on jo aloitettava jotain alusta taas.



Esimerkkinä tuossa eräänä päivänä aioin ottaa kupin kahvia, eli kuppi kaapista, kahvit sinne, ja maidot perään. Kestää 5 sekuntia? Ei todellakaan, vaan n. puoli tuntia, ja viidennellä rupeamalla sain homman valmiiksi. Tämä kun koskee aivan jokaista hommaa, alkaa kyllä tosiaan uuvuttaa...



Ja on suoranainen ihme, että kukaan ei ehtinyt kaataa kahviani/maitotölkkiä/kahvinkeitintä eikä rikkoa mukiani tuon projektin aikana. Yleensähän kaikki keskeneräiset hommat käy joku sotkemassa alkutekijöihinsä sillä välin kun olen taas setvimässä jotain kriisiä jossain...

jonka kanssa saa koko ajan jankuttaa: Älä pyyhi hihaan ja Älä pyyhi paitaan.

ainakin meillä lapset kaipaavat ruokaa, apua piirtämisessä, legojen kanssa, askartelussa, leikeissä, peliseuraa, erotuomaria, puhallusta ja laastaria, juotavaa... "Vaativat" tai siis minä katson että tarvitsevat vahtimista ettei paikat ja ihmiset hajoa, eksy, menevät kohtuullisissa ajoin nukkumaan jne jne jne jne.

mutta pitkät kesälomat koululaisten kanssa on kyllä täyttä työtä aamusta iltaan. Jo pelkkä ruoanlaitto vie hengen - ja se sotku mikä tässä syntyy!

Jos ei arvosta sitä, mitä tekee, uupuu varmasti. Minulla on akateeminen koulutus ja vaativana pidetty työ, mutta kyllä se on helpompi kuin lasten kasvattaminen ja arjen pyöritys. Taidot ovat toki kasvaneet kotiäitinäkin, en nykyään uuvu yhtä helposti kuin ennen. Pitää osata asettaa realistiset tavoitteet, ohjata omaa ja lasten elämää ja pitää mielialaa yllä.

ketju jossa äidit avaavat sydämensä, tuntee myötätunnon ja sen ihanan, kun jaetaan niitä arjen tuntoja, niin eikö kuitenkin se pätemisentarpeinen idiootti tupsahda tähänkin ketjuun tunnelmaa pilaamaan. Kiva toi sun koulutus ja työ ja muukin. Mullaki on, vaativa työ ja hyvä kulutus yms- ja arvostan lapsiani ja heidän hyvinvointiaan eniten koko elämässä, mutta silti vaan normaali-ihmiselle tulee hetkiä et on puuduttavaa raskasta ja niiden jakaminen toisen kanssa helpottaa, noin rautalangasta väännettynä. On suorastaan suotavaa jakaa niitä ei niin kivojakin ajatuksia, ja jotta niitä vois jakaa tarvitaan hyvää tahtoa, luottamusta, myötätuntoa. Jota niiin vähän täällä on. Sulle sanoisin et relaa vähän niin näet olennaisen ja voit saada ihan oikeita ystäviä. Silloin ei tarvii niin paljon vähätellä muita ja päteä. Eikä tässä elämässä nyt niin paljoa tarvitse osata- äitiys ja lastenkasvatus ei ole mitään suoritusta. Argggg!